sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Näin ajattelen mindfulnessista




Ensi kuussa valmistun Mindfulness Työssä -ohjaajaksi, ja tuumin, että lienee paikallaan kertoa jotain tästä prosessista. Myönnän hämmästyneeni sitä, miten paljon innostuin mindfulnessin lähestymistavasta, vaikka mietin, tarjoaisiko se mitään uutta minulle, joka olen vuosia hiihdellyt omaa henkisen kasvun tietäni.

Tajusin, että pointti ei ole ”uutuudessa”. Tietoisessa läsnäolossa ei ole mitään uutta, se on mitä luonnollisin olemisen tila, joka on vain kovin unohdettu tässä ajassa. Pointti on matalan kynnyksen lähestymistavassa, siinä yksinkertaisessa ja lempeässä muodossa, jonka mindfulnessin harjoittaminen tarjoaa. Olen tietoisesti ja hyväksyvästi läsnä, siinä se. Ja harjoituksen myötä huomaamme, että jotain alkaa olennaisesti muuttua tavassamme suhtautua itseemme ja maailmaan.

Mindfulnessista puhutaan nykyään paljon ja monissa eri yhteyksissä. Miksi? Todennäköisesti siksi, että sitä on tutkittu paljon ja sen on havaittu toimivan. Itse uskon, että tietoisuustaitojen ymmärtäminen ja kehittäminen avaa meille valtavasti mahdollisuuksia itsetuntemukseen, myötätuntoiseen vuorovaikutukseen, luovuuteen ja henkiseen hyvinvointiin ylipäänsä.

Miten löysin tähän?

Minä lähdin omakohtaisesti tutkimaan tietoisuutta noin viisitoista vuotta sitten, kun olin ahdistunut, epätietoinen ja uneton. Maailman paino tuntui musertavalta. Koin silloin vahvasti, että haluan avautua syvemmälle ymmärrykselle itsessäni.

Luin kirjan toisensa jälkeen, kävin liudan kursseja, opiskelin valmentajaksi. Ymmärrys karttui. Alkoi kirkastua se, kuka olen, mikä minulle on merkityksellistä ja mihin haluan elämässäni keskittyä. Itseäni on kiinnostanut erityisesti tietoisuus, itsetuntemus, luovuuden olemus ja havainnointi  – kaikki teemoja, jotka liittyvät myös mindfulnessiin.

Mietin pitkään, avaako tämä ’mindfulness’ minulle kiinnostavia ovia vai onko se vain taas yksi termi. Tunsin kuitenkin vetoa alan kirjoja ja kursseja kohtaan. Ja kun perehdyin lähestymistapaan tarkemmin, sytyin ja kiinnostuin.

Tietoinen hyväksyvä läsnäolo, mindfulness, tietoisuustaidot… oli termi mikä tahansa, keskeistä on käytännönläheinen ja helppo tapa harjoittaa tietoisuutta ja lisätä mielenrauhaa. Pysähtyminen, hengitys, kuulostelu. Kutsu hyväksyvään läsnäoloon, itsensä ja maailman  havainnointiin. 

Olennaista minulle

Tässä muutama seikka, jotka minä koen olennaisiksi mindfulnessin lähestymistavassa:

Tietoinen oleminen: Mielessä pyöriminen, huolehtiminen ja ajatuksiin imeytyminen on tyypillistä lähes kaikille, myös minulle. Mindfulnessin harjoittaminen on auttanut minua erottamaan selkeämmin, milloin olen ajatusten kehässä ja milloin tietoisesti läsnä. Kun olen tietoinen, huomaan ajattelevani. Silloin astun samalla pois ajattelun kehästä ja mieli rauhoittuu.

Vaikka tietoisena olemisen kyky kehittyy harjoittelun myötä, ei itse harjoittamisessa ole mitään mihin pitäisi varsinaisesti pyrkiä. Olennaista on, että kaikki saa olla niin kuin on. Se vain huomioidaan. 

Havainnointi: On jännä tunne vain havainnoida tietoisesti sitä mitä on ja mitä tapahtuu, itsessä ja itsen ulkopuolella. Ilman arviointia tai analysointia. Tietoisuus on kuin lamppu, joka valaisee huomion kohteen kerrallaan. Huomiointi synnyttää kunnioitusta ja kiitollisuutta. Olen tässä, havaitsen. Ja omalla tavallaan kaikki on merkityksellistä.

Hyväksyntä: Mindfulness perustuu hyväksyvään asenteeseen ja hyväksynnällä on valtava vaikutus. Kun suhtaudun myötätuntoisesti itseeni, toisiin ja elämäntilanteisiin, en käytä energiaa taisteluun, tuomitsemiseen tai vastustamiseen. Silloin saan selkeämmän kuvan tilanteesta ja voin valita viisaamman tavan toimia. 

Ymmärrystä aivoista: Mindfulness-opintojen siivittämänä on ollut kiinnostavaa tutustua tarkemmin aivojen toimintaan ja harjoitusten fysiologiin vaikutuksiin. Mitä aivoissa tapahtuu, kun reagoimme ”selkärangasta”, miten stressi estää luovaa ajattelua ja kuinka meditointi muuttaa aivojen rakennetta? Aivokuvantamisen avulla mindfulnessin myönteisiä vaikutuksia on voitu todentaa tieteellisesti. 

Mindfulness-taidot kehittyvät pikkuhiljaa ajan kanssa. Kyseessä ei ole suoritus, jossa pitäisi yrittää jotenkin onnistua. Minulle olennaista tietoisuustaitojen harjoittelussa on armollisuus ja kiireettömyys: ikään kuin astahdan hetkeksi lempeän tarkkailijan asemaan ja tutkailen sydämellä mitä koen. 

Olen äärettömän kiitollinen, jos saan kannustaa muitakin tietoisuuden avautumisen polulle.



tiistai 8. maaliskuuta 2016

Tarina puutarhan ärsyttävästä apinasta



Kului pitkään niin, etten lainkaan uskaltautunut puutarhaan, koska siellä asuu äänekäs ja ärsyttävä apina. Puutarha on kaunis ja kukoistava, suorastaan ihmeellinen. En tuntenut sitä tarkoin, sillä yleensä piipahdin sinne vain lyhyesti, lähinnä kurkin aidan yli. Mutta sen tiesin, että puutarha saa minut kihisemään ilosta, se saa minut tuntemaan itseni eläväksi.

Joskus kun on aivan hiljaista eikä apina ole näköpiirissä, astelen rohkein mielin puutarhaan ja katselen ympärilleni. Hengitän tuoksuja ja ääniä sisääni. Joskus olen siellä hyvän tovin, ennen kuin apina tulee. Ja aina se tulee, räksyttäen ja hampaitaan näyttäen. Juoksen pois.

Apina mölisee ja räyhää. Se osoittelee ja ilkkuu. Se saa minut varomaan, huolehtimaan, vilkuilemaan olkani yli. Se tekee oloni hermostuneeksi enkä pysty nauttimaan puutarhasta.

Juuri kun olen päättänyt, että tästä lähin käyskentelen puutarhassa joka päivä, silloin apina on raivokkaimmillaan. Se rähisee aidalla kasvojani vasten ja heittää puusta hedelmiä päähäni.
Se hyppii edestakaisin ja pyllistää. Se vakuuttaa, että puutarhassa on vaarallista ja että siellä haisee. Se esittää, että en ole kelvollinen kulkemaan puutarhassa.


Ja minä odotan. Odotan, että apina rauhoittuu, muuttuu. Odotan, että apina ehkä kuolee tai muuttaa pois puutarhasta. Ehkä se oppii pitämään minusta ja kesyyntyy, ehkä voin kouluttaa sen tottelemaan tahtoani. Jonain päivänä. Odotan. Inhoan apinaa ja haaveilen puutarhan rauhasta.

Välillä apina antaa ymmärtää, että se leikkii kanssani. Toivoni herää. Ehkä siitä tulee kiltti kuin koira. Ehkä se noutaa minulle herkullisia hedelmiä ja saan silittää sen turkkia. Mutta eipä aikaakaan, kun apina on taas entisellään, paapattaa korvani juuressa isoon ääneen, raapii vaatteitani ja yrittää peittää näkökenttäni. Se repii lehtiä ja nauraa päälle. Lähden pois. 

Sitten huomaan jotain. Apina on mukanani myös silloin kun en ole puutarhassa. Kuulen korvissani sen mölinän, tunnen sen roikkuvan hiuksissani. Olen hermostunut ja äreä, niin kovin haluan apinasta eroon. Mutta mitä enemmän yritän karistaa sitä kannoiltani, sitä sitkeämmin se roikkuu perässäni.

Puutarha on ainoa paikka, jossa voin kokea rauhaa ja täyteyttä. Mutta siellähän se apina vasta mellastaakin. Itse asiassa juuri puutarhaan tutustuminen on tehnyt minut tietoiseksi koko apinasta. Ja nyt päiväni kuluvat mittaillessani suhdetta apinaan. Onko se kunnolla, onko se ärsyttävä, onko se loitolla, onko se kimpussa?

Näin ei voi jatkua. Ei enää.

Astelen puutarhaan luottavaisin mielin. Suoristan selkäni enkä kyyristele, en piilottele apinan uhan alla. Ensimmäistä kertaa huomaan selkeästi sen, minkä olen tavallaan aina tiennyt: tämä on minun puutarhani. Minun kuuluu olla siellä.

Ja jos muuta vaihtoehtoa ei ole, olen siellä apinan kanssa. Sieltähän se jo loikkii luokseni ärsyttävä virne naamallaan. Se on varma vallastaan ja näyttää parhaat temppunsa saadakseen minut poistumaan. Apinalla näyttää olevan ainakin kymmenen varjoa, jotka vilahtelevat aavemaisesti pensaikoissa ja puiden väleissä. 

Ensin säpsähtelen, mutta kohta annan itseni hengittää vapaammin. Olen päättänyt jäädä. Olkoon apina miten rasittava tahansa, en anna sille valtaa päättää puolestani. 

Ja pikku hiljaa alan kiinnittää yhä enemmän huomiota puutarhan kauneuteen, uppoudun sen tuoksuihin ja väreihin, nautin sen äänimaailmasta. Teen tutkimusretkiä sellaisille alueille, joissa en ole vielä käynyt. Tunnen suurta yhteenkuuluvuutta tämän ihmeellisen paikan kanssa.

 
Apina tekee äänekkäitä häiriköintitemppujaan, mutta en jaksa enää hermostua niistä juurikaan. Aina en edes huomaa koko otusta. Apina on ihmeissään. Välillä tosin kiskon sitä irti naamastani ja sanon pari kirosanaa, mutta on myös hetkiä, joina huomaan apinan torkkuvan rauhassa läheisen puun oksalla.  Elämme rinnan jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä.

Kerran satumme samaan aikaan puutarhan keskellä sijaitsevalle lammelle. Kurkimme molemmat veden pintaan. Minä huljuttelen jalkojani kirkkaassa vedessä. Apina hihkuu innoissaan ja loiskii vettä ympärilleen. Silloin huomaan tuntevani sympatiaa apinaa kohtaan. Se on sellainen kuin se on. Se toteuttaa itseään kuten parhaiten taitaa.

Ei apina minua satuta, vaan minä satutan itseäni antaessani apinalle vallan häiritä elämääni. Olen oppinut siltä paljon. Olen oppinut suuntaamaan huomioni siihen mikä minua ravitsee. Olen oppinut havaitsemaan hiljaisuutta ja kauneutta. Mahdumme hyvin tänne puutarhan hyväksyvään syliin.


perjantai 12. helmikuuta 2016

Suuria Kysymyksiä ja hiljaisia vastauksia



Onko sinulla joskus tunne, että etsit vastausta johonkin sisäiseen mysteeriin?

Minun polkuani on määrittänyt pitkään etsijän identiteetti, joka on ilmennyt kaipuuna löytää jonkinlainen "oma totuus". Olen hartaasti etsinyt vastauksia omiin Suuriin Kysymyksiini: Kuka minä olen tarinoideni takana ja mitä todella haluan elämässäni tehdä?

Vastausten etsintä toimii parhaimmillaan kimmokkeena tutkimiseen, kokemiseen ja oppimiseen. On tarve kerätä tietoa ja näkemyksiä, koska siten voi löytää vastausten palasia tai ainakin viitteitä siihen suuntaan. Ja paljon tarttuukin mukaan: vihjeitä, inspiraatiota, ymmärrystä. Kaikki se palvelee.

Mutta jossain vaiheessa etsijän roolista voi tulla itseään toistava kehä. Se muodostuu tarinaksi, jota kantaa mukanaan ja jonka kautta itsensä määrittelee. Jatkamme etsimistä vaikka olisi jo aika ottaa vastaan. Jos etsijän rooli on identiteettimme, miten sallimme itsemme elää vastauksessa? Silloinhan voimme menettää sen tutun näkökulman, jonka kautta olemme saaneet merkitystä elämään.

Monenlaisista rooleista voi tulla tarina, jota kerromme itsellemme yhä uudestaan, vaikka olisi jo aika jättää vanha stoori pois. Itse olen havainnut, että niin kauan kun jatkan etsimistä, en ole todella valmis avautumaan vastauksille, jotka ovat jo tässä. Sillä vastaukset omiin Suuriin Kysymyksiin voin tiedostaa vasta, kun lopetan niiden jahtaamisen itseni ulkopuolelta.

Antennit auki

Olen opetellut itselleni avautumista läsnäolon ja tietoisuuden harjoittamisen kautta. Vaikka edelleen osa minussa toivoo, että jostain pomppaisi esiin valmiit vastaukset Suuriin Kysymyksiini, niin sisimmässäni tiedän, että omat totuuteni löytyvät vain itsestäni, kun maltan olla läsnä ja hyväksyvässä tilassa. Opin yhä paremmin kuuntelemaan hiljaisia kuiskauksia. Eikä vastaus olekaan välttämättä lause tai info, vaan usein tunne tai olotila.

Luovuuden olemus on aina kiehtonut minua, koska se edustaa minulle sellaista ainutlaatuista alkuvoimaa, joka ei tule luoksemme etsimällä. Se on jotain, mikä on jo meissä, ja sille voi vain avautua. Tuota avautumista voi kuitenkin harjoitella ja vahvistaa.

Luova puoli meissä on se, joka kertoo, mikä meille on merkityksellistä, innostavaa ja iloa tuottavaa. Se sykkii elämää ja uteliaisuutta, se haastaa meidät kokeilmaan ja ilmaisemaan, elämään isommin ja avoimemmin. Siksi se voi myös pelottaa, jopa niin, että pidämme sitä piilossa siellä jossain. Peittelemme sitä hyvin paketoituihin uskomuksiin, joiden mukaan "ei kannata", "en osaa, "en voi" jne. Mutta silloinkin meissä kytee se pieni kaipuu, jonka ääntä on vaikea täysin vaimentaa.

Itse olen valinnut jatkaa avautumisen polulla, mitä se tuokaan mukanaan. Matka on ehkä elämän mittainen, mutta tunnen jo löytäneeni ja ymmärtäneeni monenlaista. Olen valmiina kuulemaan ja vastaanottamaan, sisäiset antennit viritettyinä.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

"Tähän en lähde!" eli taiteen roolista häiriönä



Se mikä ilahduttaa erityisesti nykytaiteessa, sissitaiteessa ja erilaisissa luovissa tempauksissa on niiden kyky saada minut kyseenalaistamaan ajatukseni. Erikoinen taiteellinen kokemus asettaa eteeni ihan uudenlaisen vinkkelin tai saa luutuneen näkökulmani heittämään hulvattoman häränpyllyn.

Väitän, että näitä häränpyllyjä ja vinkkelinvaihdoksia me tarvitsemme osataksemme havainnoida ja kokea tuoreesti, pystyäksemme kyseenalaistamaan omat ajatuksemme jostain kuvitellusta normaaliudesta.

Kävin tässä vastikään ruokkimassa itseäni nykytaiteella ja koin monia avaavia elämyksiä. Erityisesti kiinnitin huomiota erääseen taiteen äärellä tapahtuneeseen välikohtaukseen. 

Kiasman Eri mieltä -näyttelyssä on esillä teos, jossa ilmastointilaitteesta tipahtelee vesipisaroita alla olevaan paistinpannuun (Mika Rottenberg: ”Tsss”). Pannu on asetettu kuumalle irtohellalle, joten aina pisaran pudotessa pannulta kuuluu sihahdus ja ympärille leviää hieman kitkerää katkua. Eräs vanhempi rouvashenkilö oli tästä teoksesta suivaantunut. Kuulin kuinka hän haastoi museo-opasta. ”Tämä ei kyllä ole taidetta! Tällaista voisi sattua kotonakin.”

Opas yritti parhaansa mukaan tuoda esille erilaisia tulkintoja ja ajatuksia teoksesta, mutta rouvan kanta ei muuttunut. ”Ei vakuuta, tähän en lähde. Ei ole taidetta.” Itsekseni hihittelin taustalla. Eikö rouva huomannut, mitä hänessä juuri tapahtui? Teos herätti ajatuksia ja tunteita. Se sai hänet pohtimaan taiteen olemusta ja merkitystä, se sai hänet keskustelemaan oppaan kanssa. 

Lopulta kyse ei ole siitä, onko teos taidetta vai ei, tai pidänkö siitä vai en. Koko pointti onkin siinä, että se laittaa ajatuksia liikkeelle, herättää mielenkiinnon, kyseenalaistaa valmiin käsityksemme, laukaisee ehkä jonkin reaktion. 

Kummallisten teosten ja kokemusten äärellä tarvitsemme alttiutta havaita ja ottaa vastaan tarjottu ärsyke, mitä ikinä se tuokaan esiin. Sitten havainnoimme, mitä se herättää vai herättääkö mitään. Taiteen rikkautta on myös kaikki se, mikä syntyy havaintojen ja tulkintojen rajapinnoilla.

Kontrastia normiin

Nyt puhutaan yhä enemmän taiteen ja luovien menetelmien merkityksestä työelämässä. Voisiko sitä kautta löytyä uusia näkökulmia, kummia kokemuksia, totutun kyseenalaistamista? Uskon, että kyllä. Lisäksi taiteen lähestymistapa voi generoida uutta keskusteluyhteyttä ja inspiraation pulpahduksia. 

Uusiin kokemuksiin ja kokeiluihin sisältyy aina se riski, että joku hermostuu. Tuttu oletusasetus ei toimi – havaintokentässä on ”häiriötekijä” ja syntyy sähkäri. Mutta ehkä sitäkin tarvitaan? Kontrastia ja hankauskohtia, jotka sytyttävät muutoksen kipinöitä?

Taiteellinen interventio tai muu normista poikkeava luova kokemus voi avata uuden kanavan vuorovaikutukselle. Joudumme havaitsemaan ja tulkitsemaan eri tavalla. Tuttua kyseenalaistava kimmoke luo vaihtoehtoista todellisuutta, josta voi ammentaa elementtejä omaan toimintaan ja ajatteluun.

Kiehtovinta on luovan lähestymistavan yllätyksellisyys: jotain muutosta voi tapahtua, mutta etukäteen ei voi tietää mitä. Voinko hetkeksi keskittyä vain kokemukseen, yrittämättä kontrolloida lopputulosta?


Mika Rottenberg: "Tsss", 2013, Argentiina.
 

Meikäläinen Hamissa Ai Weiwein näyttelyssä.

Jani Leinosen teos jo päättyneessä Tottelemattomuuskoulu -näyttelyssä Kiasmassa.