Kului pitkään niin, etten lainkaan uskaltautunut puutarhaan, koska
siellä asuu äänekäs ja ärsyttävä apina. Puutarha on kaunis ja kukoistava, suorastaan ihmeellinen. En tuntenut sitä tarkoin, sillä yleensä piipahdin sinne vain lyhyesti, lähinnä kurkin
aidan yli. Mutta sen tiesin, että puutarha saa minut kihisemään ilosta, se saa minut tuntemaan itseni eläväksi.
Joskus kun on aivan hiljaista eikä apina ole näköpiirissä,
astelen rohkein mielin puutarhaan ja katselen ympärilleni. Hengitän tuoksuja ja ääniä sisääni. Joskus olen siellä hyvän tovin, ennen kuin apina tulee. Ja
aina se tulee, räksyttäen ja hampaitaan näyttäen. Juoksen pois.
Apina mölisee ja räyhää. Se osoittelee ja ilkkuu. Se saa
minut varomaan, huolehtimaan, vilkuilemaan olkani yli. Se tekee oloni
hermostuneeksi enkä pysty nauttimaan puutarhasta.
Juuri kun olen päättänyt, että tästä lähin käyskentelen
puutarhassa joka päivä, silloin apina on raivokkaimmillaan. Se rähisee aidalla
kasvojani vasten ja heittää puusta hedelmiä päähäni.
Se hyppii edestakaisin ja pyllistää. Se vakuuttaa, että puutarhassa on vaarallista ja että siellä haisee. Se esittää, että en ole kelvollinen kulkemaan puutarhassa.
Se hyppii edestakaisin ja pyllistää. Se vakuuttaa, että puutarhassa on vaarallista ja että siellä haisee. Se esittää, että en ole kelvollinen kulkemaan puutarhassa.
Ja minä odotan. Odotan, että apina rauhoittuu, muuttuu. Odotan,
että apina ehkä kuolee tai muuttaa pois puutarhasta. Ehkä se oppii pitämään
minusta ja kesyyntyy, ehkä voin kouluttaa sen tottelemaan tahtoani. Jonain
päivänä. Odotan. Inhoan apinaa ja haaveilen puutarhan rauhasta.
Välillä apina antaa ymmärtää, että se leikkii kanssani.
Toivoni herää. Ehkä siitä tulee kiltti kuin koira. Ehkä se noutaa minulle
herkullisia hedelmiä ja saan silittää sen turkkia. Mutta eipä aikaakaan, kun apina
on taas entisellään, paapattaa korvani juuressa isoon ääneen, raapii
vaatteitani ja yrittää peittää näkökenttäni. Se repii lehtiä ja nauraa
päälle. Lähden pois.
Sitten huomaan jotain. Apina on mukanani myös silloin kun en
ole puutarhassa. Kuulen korvissani sen mölinän, tunnen sen roikkuvan
hiuksissani. Olen hermostunut ja äreä, niin kovin haluan apinasta eroon. Mutta
mitä enemmän yritän karistaa sitä kannoiltani, sitä sitkeämmin se roikkuu
perässäni.
Puutarha on ainoa paikka, jossa voin kokea rauhaa ja
täyteyttä. Mutta siellähän se apina vasta mellastaakin. Itse asiassa juuri
puutarhaan tutustuminen on tehnyt minut tietoiseksi koko apinasta. Ja nyt päiväni
kuluvat mittaillessani suhdetta apinaan. Onko se kunnolla, onko se ärsyttävä,
onko se loitolla, onko se kimpussa?
Näin ei voi jatkua. Ei enää.
Astelen puutarhaan luottavaisin mielin. Suoristan selkäni enkä kyyristele, en piilottele apinan uhan alla. Ensimmäistä kertaa huomaan selkeästi sen, minkä olen tavallaan aina tiennyt: tämä on minun puutarhani. Minun kuuluu olla siellä.
Astelen puutarhaan luottavaisin mielin. Suoristan selkäni enkä kyyristele, en piilottele apinan uhan alla. Ensimmäistä kertaa huomaan selkeästi sen, minkä olen tavallaan aina tiennyt: tämä on minun puutarhani. Minun kuuluu olla siellä.
Ja jos muuta vaihtoehtoa ei ole, olen siellä apinan kanssa. Sieltähän
se jo loikkii luokseni ärsyttävä virne naamallaan. Se on varma vallastaan ja
näyttää parhaat temppunsa saadakseen minut poistumaan. Apinalla näyttää olevan
ainakin kymmenen varjoa, jotka vilahtelevat aavemaisesti pensaikoissa ja puiden
väleissä.
Ensin säpsähtelen, mutta kohta annan itseni hengittää
vapaammin. Olen päättänyt jäädä. Olkoon apina miten rasittava tahansa, en anna
sille valtaa päättää puolestani.
Ja pikku hiljaa alan kiinnittää yhä enemmän huomiota
puutarhan kauneuteen, uppoudun sen tuoksuihin ja väreihin, nautin sen
äänimaailmasta. Teen tutkimusretkiä sellaisille alueille, joissa en
ole vielä käynyt. Tunnen suurta yhteenkuuluvuutta tämän ihmeellisen paikan
kanssa.
Apina tekee äänekkäitä häiriköintitemppujaan, mutta en jaksa
enää hermostua niistä juurikaan. Aina en edes huomaa koko otusta. Apina on
ihmeissään. Välillä tosin kiskon sitä irti naamastani ja sanon pari kirosanaa,
mutta on myös hetkiä, joina huomaan apinan torkkuvan rauhassa läheisen puun
oksalla. Elämme rinnan jonkinlaisessa
yhteisymmärryksessä.
Kerran satumme samaan aikaan puutarhan keskellä
sijaitsevalle lammelle. Kurkimme molemmat veden pintaan. Minä huljuttelen
jalkojani kirkkaassa vedessä. Apina hihkuu innoissaan ja loiskii vettä
ympärilleen. Silloin huomaan tuntevani sympatiaa apinaa kohtaan. Se on
sellainen kuin se on. Se toteuttaa itseään kuten parhaiten taitaa.
Ei apina minua satuta, vaan minä satutan itseäni antaessani
apinalle vallan häiritä elämääni. Olen oppinut siltä paljon. Olen oppinut suuntaamaan
huomioni siihen mikä minua ravitsee. Olen oppinut havaitsemaan hiljaisuutta ja kauneutta. Mahdumme hyvin tänne puutarhan
hyväksyvään syliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti