Ihmiset suhtautuvat tietoiseen läsnäoloon hyvin erilaisista
lähtökohdista. Toisille kyse on syvästä meditatiivisesta harjoittamisesta ja
toisille se on rauhoittumisen ja hyvinvoinnin työkalu. Joillekin
tärkeintä on tietoisuuden avaaminen ja itsensä kohtaaminen.
Joskus taas mindfulnessia käytetään kuin hymynaamatarraa, jonka tarkoitus on saada elämä näyttämään vähän mukavammalta.
Kuulin vastikään yrityksestä, jossa tehtiin
organisaatiomuutoksia ja ihmiset sijoitettiin vasten tahtoaan isoon
avokonttoriin. Työntekijöiden kesken vallitsi epätietoisuus ja työympäristössä
rauhattomuus. Lääkkeeksi tarjottiin mindfulness-kurssia, joka tässä tilanteessa
herätti lähinnä ärtymystä ja vastustusta.
Tietoisen läsnäolon harjoittaminen ei ole laastari, jolla
voi paikata organisaation ongelmia tai huonoa johtamista. Silloin kyseessä on
hymynaamatarran liimailu ongelmien päälle: peitellään olemassa olevaa
tilannetta ja toivotaan kaikille kivaa fiilistä.
Mindfulnessin harjoittamisesta on tutkitusti hyötyä
organisaatioissa, mutta ei sillä rakenteellisia ongelmia korjata. Se on
hyvinvointia lisäävä taito etenkin työyhteisöissä, joissa on muutenkin
sitouduttu työkulttuurin kehittämiseen, hyvään esimiestyöhön ja henkilöstön
hyvinvointiin.
Kun puhutaan tietoisuustaidoista, kyse on lähtökohtaisesti
aina ihmisestä yksilönä ja hänen motivaatiostaan, sillä halua itsensä
kohtaamiseen ei voi väkisin lapata kauhalla sisään. Tietoinen läsnäolo on
ensisijaisesti itsestä huolehtimisesta ja lempeän asenteen harjoittamisesta
omaa ihmisyyttä kohtaan. Vain sitä kautta voi muutoksia alkaa virrata myös
vuorovaikutukseen, työyhteisöön ja ilmapiiriin.
Tietoisen läsnäolon harjoittamista ei kuitenkaan voi
ehdollistaa odotuksille tai vaatimuksille, sillä se ei ole kontrolloitavissa.
Sen tehtävä on havainnoida ja tuoda näkyviin – saattaa kokemus hyväksyvän
kohtaamisen ja myötätunnon piiriin. Se on eheyttävää monella tasolla, silti
tulostakuita on turha vaatia.
Piilotanko vai kohtaanko?
Vaikka äskeinen esimerkki koski organisaatiota, niin saman
sorttista käsirysyä laastaroinnin ja avoimen olemisen välillä käymme myös
itsemme kanssa. Vieläpä paljon intensiivisemmin.
Törmään usein (lähinnä tiedostamattomaan) käsitykseen, että
kun kehittää itsetuntemusta ja tietoisuustaitoja, niin koko ajan pitäisi olla
hyvä olo ja tasapainoinen mieli. Sitten kun koetaan ahdistusta, häpeää tai
masennusta, niin kauhistutaan "epäonnistunutta oloa" tai piilotetaan
ei-toivotut tunteet kemikaalimaton alle.
Mieli on jo luonteenomaisesti rauhaton, täynnä ajatuksia ja
etsimässä virheitä. Ikävät kokemukset ja mielen tarinat aiheuttavat raskaita
tunteita, jotka helposti jäävät systeemiimme pyörimään. Pyrimme vaistomaisesti
niiltä piiloon. Se on inhimillistä. Meillä on pimeitä kohtia, pelottavia
tunteita, vaikeita tilanteita elämässä. Olemme kerta toisensa jälkeen valinnan
edessä: pyrinkö peittämään ne vai voinko antaa kaikelle luvan olla?
Voinko ottaa vaikeankin olon vastaan?
Jos tietoinen läsnäolo on avointa ja hyväksyvää olemista
kaikelle itsessä, se on avoimuutta myös ikäville tunteille. Onhan se
hemmetin pelottavaa välillä, ja itsekin olen tämän pelon kanssa napit
vastakkain monet kerrat. Olen valinnut katsoa sitä silmiin niin hyvin kuin
osaan.
Kysymys kuuluu, valitsenko laittaa kivan laastarin kipeän
kohdan päälle, katsoa muualle ja vakuutella, että homma on hallinnassa?
Yritänkö kontrolloida ja siivota hankalat tuntemukset piiloon? Kaikki me
välillä näin teemme, mutta samalla suljemme osia itsestämme pois.
Tietoinen läsnäolo tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden kulkea
itsemme ja kipeiden kohtien läpi. Se kysyy, tohdinko ottaa koko itseni vastaan,
hyväksyvästi ja myötätunnolla? Paljaus ei aina ole helppoa, mutta vain siten
voin olla vapaa ja vastaanottavainen myös valoisalle ja luovalle. Mörköjen läpi
painellessa mukaan tarttuu aina korvaamattomia tietoisuuden lahjoja.
Rohkenemalla avoimeen kohtaamiseen annan itselleni luvan olla kokonainen kaikkineni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti