perjantai 16. toukokuuta 2014

Koska olen olemassa, olen ihana



Kohta kolmevuotias lapseni istui jokin aika sitten sylissäni ja katseli minua lapsen ihailulla. ”Äiti, sulla on ihanat silmälasit. Äiti, sulla on ihanat hampaat.” Hetkeksi hieman hämmennyin, koska omasta mielestäni vaikkapa juuri silmälasit ja hampaat ovat niitä asioita, jotka eivät tee minusta erityisen ihania, päinvastoin.

Lapsen suusta voi kuulla kaikenlaista eikä todellakaan aina mitään imarteluja. Mutta päätin tarttua tähän hetkeen, koska sain kiinni jostain pyyteettömän rakkauden tuntemuksesta. Se tunne on jotain sellaista, kuin: ”Olet mielestäni ihana, joten kaikki sinussa on ihanaa.”

Silloin kun todella ollaan rakkaudessa ja läsnäolossa, se ei ole valikoivaa. ”Olen läsnä tuolle seikalle, mutta tuolle en.” ”Rakastan sinussa tätä puolta, mutta en tuota puolta.” Rakkaus vain on, se ei jaottele eikä arvostele. Kun olen läsnä itsessäni, olen hyväksyvässä tilassa, jossa kaikki saa olla niin kuin on.

Miksi on niin vaikea nähdä itsensä pyyteettömän rakkauden silmin? Ajattelemme itsensä rakastamisen olevan esimerkiksi sitä, että yritämme näyttää vähän paremmilta ja sitten saatamme hiukan pitää jostain osasta itseämme. Se on pikemminkin arvostelevan mielen kuin rakkauden kokemus.

Voiko riittää, että olen olemassa?

Luonnosta nauttiminen ja sen yksityiskohtien ihaileminen on minulle tärkeää, koska sitä kautta pääsen kiinni tuohon simppeliin olemassaolon ihanuuden kokemukseen. Jo se on ihanaa, että tuollainen asia kuin vaikkapa voikukka on olemassa. Se saa avautua, kukoistaa ja kuihtua omalla tavallaan. 

Luontokokemuksissa ajatuskulkuni menee jotenkin näin:  ”Onpa ihanaa, että tällainen söpö kukka on olemassa. Minä olen omanlaiseni luomus kuten tämä kukka. Minäkin siis olen omalla tavallani kaunis, koska satun olemaan olemassa.”  As simple as that. :-D

Itsensä rakastaminen: maailman helpointa ja maailman vaikeinta. Vaikeaa se on siksi, että joko emme salli sitä tunnetta itsellemme ollenkaan tai yritämme jotenkin hankkia tai lisätä tunnetta keinotekoisesti. Helppoa se on siksi, että sen eteen ei oikeasti tarvitse tehdä mitään, se on jo valmiina. Riittää kun huomaamme sen ja otamme vastaan. 

Omalla rakastamisen reissullani en enää niinkään yritä rakastaa itseäni tai luoda yhteyttä rakkauteen. Olen todennut, että olen rakkaus. Se on elämän ytimessä oleva voima. Se on jo minussa, ja kaikissa muissakin. 

Olen pohjimmiltani rakkaus, ja sitten siihen päälle on kertynyt kaikenlaista kuorta ja härpäkettä, joka pitää huomion tukevasti muissa asioissa. Mutta mitä enemmän keskityn yksinkertaiseen olemassaolon kokemukseen, sitä vapaammin rakkaus pääsee esiin. Se vain on ja loistaa. Ja minä olen ihana, koska olen olemassa.