Kuinka inspiroida itseään sisseillen?

Toissa kesänä sain uudelta ystävältäni aarteen: hän lainasi minulle Keri Smithin kirjan The Guerrilla Art Kit. Innostuin suunnattomasti! Smith  on amerikkalainen kuvittaja ja taiteilija, joka rohkaisee ihmisiä tekemään elämästä luovan tutkimusmatkan. Tässä kyseisessä kirjassa Smith opastaa kädestä pitäen, kuinka kuka tahansa voi ryhtyä guerrilla- eli sissitaiteilijaksi.

Miten tehdä sapluunoita seinämaalauksia varten, miten valmistaa liisteriä julisteisiin, kuinka perustaa sissipuutarha johonkin spottiin kaupungissa? Entä oletko kuullut sammalgraffiteista tai liitusitaateista? Viestien jättämistä julkisiin tiloihin, yllättäviä tanssiesityksiä, itse tehtyjä tarroja; sissitaiteilu voi olla mitä vain. Kunhan on kivaa ja mieluuusti jotain ilmaistavaa.

No kokeillaan!

Olin juuri vähän aiemmin perustanut itse performanssiryhmä Piut & Paut Companyn nimenomaan aikeenani luoda erilaista vuorovaikutusta kaduilla, kokeilla outoa roolia, ylittää omia rajojani. Sitten sain kirjallisen täynnä hauskoja ja toteuttamiskelpoisia ideoita.

Kesän aikana kokeilin joitain pieniä sissitempauksia. Nyt paljastan teille millaisia.

Kiinnitin oudon tarjouksen muutamalle ilmoitustaululle:

Vein viestikiviä lempirannoilleni Helsingissä:

Laitoin saviukkoja pariin puuhun asumaan:

Heh heh. Huvitin ainakin itseäni, ja todennäköisesti vain itseäni.

I’m a rebel!

Keri Smithin tyyli on inspiroivaa ja kapinallista. Hän on kehittänyt erilaisia päiväkirjoja, joita saa esimerkiksi sotkea ja repiä. Yllättävän vaikeaa muuten luvallisesti läikyttää kahvia tai lääpiä hilloa kirjan sivuille... tai oikeastaan aika vapauttavaa. Smith kannustaa ylittämään omia sovinnaisuutemme rajoja ja olemaan luovasti hullu.

Hän myös rohkaisee ihan oikeaan tutkimusmatkailuun ja aarteenetsintään lähiympäristössä. Tämä on mielestäni kovin viehättävää ja liittyy läheisesti toisin näkemiseen ja ihmettelyn taitoon. Lähdetään esimerkiksi keräämään ympäristöstä kiinnostavia muovinpalasia tai jotain punaista. Etsitään vaikka erilaisia halkeamia kaduista tai havainnoidaan kiinnostavia yksityiskohtia ihmisten ikkunoista.

Näen kun katson

Miten rikas maailma meille avautuukaan, kun maltamme tutkia ja havainnoida sitä lapsen uteliaisuudella ja aikuisen ymmärryksellä. Mitä hauskaa tai kummallista voisin itse tehdä muiden ihmeteltäväksi? Viestejä, sydäntarroja, kiviasetelmia, katupiirroksia?

Minua kiehtoo guerrilla-meiningissä ilmaisun vapaus ja oudon kokeilu. Yksityiskohtien yllätyksellisyys ja näkökulman voima. Elämän voi ottaa seikkailuna ja löytöretkenä: kaikki on kiinnostavaa, jos niin päätän. Sisseily on myös positiivista tilan ottamista: minä olen ja saan ilmaista! Olen oman elämäni taiteilija ja nyt näytän maailmalle, että tämä katujen tallailu ei ole niin vakavaa. Vaan välillä aika hauskaakin, kun teen siitä sellaista. Jou.

Ihmetellen Helsingin sylissä

Kantapäät kopsaavat rytmissä asvalttia vasten, katse haravoi maisemaa. Ilma tuoksuu syysauringolta, keltaiset (tai aika ruskeat jo) vaahteranlehdet täplittävät katujen reunoja. Nyt olemme IHMETTELYKÄVELYLLÄ: oikein erikoisluvan kanssa katsomassa, kokemassa, ihastelemassa. Oi ihana Helsinki!

Yhdessä ihmettely tuo spesiaalin lisän katujen tallaukseen ja haahuiluun. Nyt meillä on mahdollisuus jakaa tämä yhteinen kokemus: kertoa muistoja ja ajatuksia, värittää ja syventää kaikkea havaitsemaamme.

Aika harvoin tulee tietoisesti tutkiskeltua sitä paikkaa ja hetkeä, jossa juuri nyt sattuu olemaan. Yhdessä se on luontevaa ja kiehtovaa. Voimme vaikkapa heittäytyä puiden syliin lepäämään Tähtitorninvuoren puistossa, kuunnella tuulta. Sitten puiden kahina ja puistonurmen pehmeys vaihtuvat jalkakäytäviin ja ratikoiden kolinaan. Kaikki mahtuu samaan kaupunkimaiseman hengitykseen.

Kadut ovat täynnä tarinoita, rakennukset ja kulmaukset heräävät henkiin muistoista. ”Täällä olin silloin...” ”Nuorena aika usein tässä…”.  Elettyjä hetkiä riittää jokaiselle korttelille. Ja nyt juuri tällä hetkellä: näenkin kaiken ihan uudella tavalla. Punavuoressa vanha, harmaa kivitalo saa persoonan, kun Leena kertoo sen tarinan sokean miehen elämäntyönä. 

Merimaisema vilkuttaa Eiranrannassa, ikuinen tuli lepattaa. Rakennusten kauneus tulee iholle ja ihastuttavat yksityiskohdat suorastaan hyppivät esiin. Minä näen! Ahaa! Ihmettelen. Oletko koskaan katsonut maisemaa Juhani Ahon näkökulmasta? Mitä kaikkea Helsingin patsaat näkevätkään?

 

Ihmettelykävelyn tarkoituksena on harjoitella tietoista havainnointia ja läsnäolevaa kokemista tutuilla reiteillä. Samalla osoitamme arvostusta kaupunkimaiseman monimuotoisuutta kohtaan. Ja miten ihmetellessä näkeekin paljon! Ikään kuin antaa itselleen luvan kokea vähän enemmän.

Ihmettelyohjeiden kohta ”havainnoi ilman tulkintaa” herättää hilpeyttä. Blanko havainnointi tuntuu mahdottomuudelta, ihmisiä kun olemme, näkemyksinemme. Tarkoitus onkin huomioida, miten väritämme kokemuksen, mitä se juuri minussa herättää. Ja olisiko mahdollista havainnoida vastaanottaen ja hyväksyen kaikki, ilman mielen tarvetta määritellä ja arvostella? Ja toisaalta, ei silläkään väliä. Mielikuvitus saa laukata, uusia tarinoita saa syntyä, mielipiteillä on lupa nousta.

Ihmettelyn merkitys on siinä, että olemme nyt avoimia tällä maisemalle, tälle kokemukselle, jaamme tämän hetken monine väreineen. Kaikki aistit auki.

Meitäkin ihmeteltiin ruudun takaa.

Ensimmäisen Ihmettelykävelyn 31.10.2014 organisoivat Mirkka-Maaria ja Leena (miridium, Piut & Paut Company ja Hei Helsinki ry). Seuraavan kerran kävellään yhdessä ihmettelyn hengessä joskus ensi keväänä. Tule mukaan!

 

Eiköhän ryhdytä leikkimään!

Lyhyen ajan sisällä silmiini osui kaksi artikkelia, joissa käsitetiin aikuisia ja leikkimistä. Ensimmäisessä jutussa lelututkija Kati Heljakka paljastaa, että aikuisetkin leikkivät ja saattavat myös kuljettaa leluja mukanaan. Heidän on kuitenkin vaikea mieltää toimintaa leikiksi, joten he puhuvat esimerkiksi harrastuksesta tai keräilystä. 

Toisessa artikkelissa ikuinen lapsi André Stern (43 v) kertoo, että ei ole käynyt päivääkään koulua, vaan on oppinut kaiken leikkimällä. Hänelle leikki on sama kuin omasta kiinnostuksesta lähtevä vapaa kokeilu ja oppiminen. 

Leikkimisen tematiikka kiehtoo minua suuresti. Jäin miettimään, mitä leikki merkitsee ja miten sen taikaa saisi enemmän omaan elämään. Lapset tutkivat maailmaa ja oppivat leikkimällä. Miksi sen pitäisi loppua aikuisena?

Kun leikimme, astumme mielikuvituksen ja vapaan kokeilun alueelle. Usein leikkiin kuuluu joku lelu tai väline, jonka avulla siirrytään toiseen maailmaan. Leikkiminen uteliaisuuden ruokkimaa tutkimista, johon heittäydytään ilman ohjeistusta tai agendaa. Vain tehdään, kuvitellaan, kokeillaan. 

Leikin ei tarvitse olla järkevää tai hyödyllistä, siten kuin aikuisten maailma sen määrittää. Leikki etenee vapaasti ja vailla ohjausta; kukaan ei tiedä mihin se johtaa. Se on hetkessä elävää luovaa tekemistä, joka ei tähtää mihinkään suoritukseen tai hyötyyn.

Opin maailmaa leikiten

Silti leikkiminen on mitä suurimmassa määrin hyödyllistä. Sehän on maailmassa olemisen simulointia, kommunikoinnin ja roolien harjoittelua. Se on luovan ajattelun ja mielikuvituksen kehittämistä. Se on inspiroivaa, moniaistista toimintaa, joka pistää aivojen eri puolet ja kehomme liikkeelle.

Nykyään tutkitaan yhä enemmän leikkien ja pelien avulla oppimista, sillä sen on havaittu olevan moninkertaisesti tehokkaampaa kuin esimerkiksi kuuntelu tai lukeminen. Oppimistehoon vaikuttavat muun muassa tunteiden mukaantulo, motivaatio ja viihtyminen, moniaistisuus sekä mielikuvituksen ja oman päättelykyvyn aktivointi.

Minäkin haluan leikkiä!

Lapsille leikki on luontaista, koska se on heille sallittu olemisen tapa. Mutta miten me aikuiset saisimme leikkiä? Teini-iän myötä me saamme luvan sopeutua kontrolloituun ja rationaaliseen olemismoodiin, jossa inspiraatio on karsinoitu hyvin kapeille sektoreille.

Ratkaisu ei liene se, että aikuiset heittäytyvät lastenhuoneen lattialle pärisyttämään leikkiautoja. Jokainen vanhempi tietää, kuinka tylsää voi olla leikkiä kolmevuotiaan kanssa muumitalolla tai olla aina se hirviö, joka ajattaa muksuja. Se ei vie mukanaan, jos siitä ei ole aidosti inspiroitunut. 

Aikuiselle leikin pitäisi siis olla tekemistä, joka oikeasti innostaa ja johon voi heittäytyä. Jonka ei tarvitse olla järkevää tai hyödyllistä. Joka voi olla vaikka vähän pöhköä. 

Leikkimisen tarvetta puretaan peleihin, joissa saa temmeltää vapaasti kuvitellussa maailmassa. Taiteen tekeminen voi olla mitä parasta aikuisen leikkiä, kunhan se ei ole liian vakavaa. Luonnon tutkiminen ja kuvaaminen on äärettömän suosittua tätä nykyä. Entäs sitten geokätköily? Jännittävää aarteenetsintää. Hurjimmille on monenlaista seikkailuharrastusta tarjolla.  Ja onhan näitä aikuisten leikkipaikkoja, megazonea ja muuta. 

Seikkailua ja kummallisuuksia voi luoda ihan omasta takaakin. Itse perustin täysin amatöörinä performanssiryhmä Piut & Pautin, koska halusin kokeilla, miltä tuntuu tehdä julkisesti jotain outoa ja omasta perusroolista poikkeavaa.

Pöhköpotentiaalia

Voisiko leikki olla myös asenne, jota soveltaa koko elämään? Uteliaisuus, kokeilunhalu, mielikuvitus, roolien ja näkökulmien muuttaminen, heittäytyminen. Kaikki toiminta, joka herättää luontaista luovuuttamme, tuo meille merkityksellisyyttä ja iloa.

Taideterapian opettajani kertoi, kuinka hän vastikään piti Englannissa taideterapiasession kahdelle eri ryhmälle: toinen ryhmä koostui briteistä, toinen suomalaisista. Opettaja sanoi hämmästyneensä, miten eri tavalla ryhmät lähtivät mukaan prosessiin. Suomaiset olivat paljon valmiimpia heittäytymään taiteelliseen, leikinomaiseen tekemiseen, kun taas briteille oli vaikeampaa luopua kontrolloidusta olemisen tavasta. 

Hän arveli syyksi sen, että me suomalaiset saamme olla leikin maailmassa pitempään kuin monessa muussa maassa, joissa koulunkäynti ja rationaalisuuden korostaminen aloitetaan jo neljä-viisivuotiaina. Meille leikki on ikään kuin lähempänä ja tuoreena muistissa vielä aikuisenakin.

Ehkäpä meillä suomalaisilla on mielikuvitusta ja luovaa potentiaalia enemmän kuin ymmärrämmekään. Se vain kaipaa kannustusta ja kanavia päästä esiin. Eiköhän ryhdytä leikkimään!

Taide on vapaa paviljongilla

Viimeisin Voimakartta-työpaja pidettiin taianomaisessa tilassa: Ruusuteltaksi nimetyssä kukkakankaalla päällystetyssä teltassa, joka on osa Roskalavapaviljonki-kaupunkitapahtumaa. Työpajasta tuli sikäli erilainen, että porukkaa tuli ja meni aika vapaasti. Alkuperäiseen joukkioon liittyi uusia ihmisiä matkan varrella työstämään omaa voimakarttaansa, vaikka olivatkin jääneet vaille alun ohjausta ja virittäytymistä.

Joka tapauksessa tunnelma oli suloinen ja täynnä kukoistavia unelmia, ajatuksia ja inspiroivia kuvia. Ruusuteltassa oman sisimmän tutkiminen ja visualisointi kävi luonnostaan, sillä tila tuntui kannustavan kauneuteen ja omaan ilmaisuun. Eläväisestä kokoonpanosta huolimatta valmiita karttoja syntyi yllättävän monta. 

 

Kaupunki herää eloon

Tulipa siinä osallistujien kesken puhetta siitä, miten tärkeää olisi saada kaupunkiympäristöön tila, jossa ihmiset saavat tulla puuhailemaan yhdessä, toteuttamaan luovuuttaan ja hakemaan virikkeitä esimerkiksi itsetuntemuksen tueksi. Vaikkapa avoin askartelutila, jossa voisi olla ohjattua toimintaa ja mahdollisuus uppoutua tekemällä oivaltamisen maailmaan. Elävää yhteisöllisyyttä ja mitä parasta ehkäisevää mielenterveystyötä!

Roskalavapaviljonki on mainio esimerkki yhteisöllisestä kaupunkitapahtumasta, joka nousi elokuussa kukoistavaksi taidekeitaaksi täysin vapaaehtoisvoimin. Paviljonki on auki kaksi viikkoa, jona aikana siellä on tapahtunut kaikenlaista: käsityöpajoja, keskustelutilaisuuksia, valokuvakatselmuksia, esityksiä, piknikkiä, lähes mitä vain. 

Pääteema on kierrätys ja tavaran hyötykäyttö; ihmiset ovat tuoneet paviljongille jaettavaksi muun muassa vaatteita, kirjoja sekä valokuvaus- ja käsityötarvikkeita. Siellä on saanut kirjoittaa kirjeitä tuntemattomalle ja kuunnella ekoasiantuntijoiden puheenvuoroja. 

Sanomatalon taakse rakennettu paviljonkialue pursuaa taidetta, ideoita ja ihmisten omaa ilmaisua. Kaikki tapahtumat ovat osallistujille ilmaisia. Kaupunki ja ihmiset heräävät kummasti eloon. Miksei tällaista toimintaa tueta enemmän?

Koska olen olemassa, olen ihana

Kohta kolmevuotias lapseni istui jokin aika sitten sylissäni ja katseli minua lapsen ihailulla. ”Äiti, sulla on ihanat silmälasit. Äiti, sulla on ihanat hampaat.” Hetkeksi hieman hämmennyin, koska omasta mielestäni vaikkapa juuri silmälasit ja hampaat ovat niitä asioita, jotka eivät tee minusta erityisen ihania, päinvastoin.

Lapsen suusta voi kuulla kaikenlaista eikä todellakaan aina mitään imarteluja. Mutta päätin tarttua tähän hetkeen, koska sain kiinni jostain pyyteettömän rakkauden tuntemuksesta. Se tunne on jotain sellaista, kuin: ”Olet mielestäni ihana, joten kaikki sinussa on ihanaa.”

Silloin kun todella ollaan rakkaudessa ja läsnäolossa, se ei ole valikoivaa. ”Olen läsnä tuolle seikalle, mutta tuolle en.” ”Rakastan sinussa tätä puolta, mutta en tuota puolta.” Rakkaus vain on, se ei jaottele eikä arvostele. Kun olen läsnä itsessäni, olen hyväksyvässä tilassa, jossa kaikki saa olla niin kuin on.

Miksi on niin vaikea nähdä itsensä pyyteettömän rakkauden silmin? Ajattelemme itsensä rakastamisen olevan esimerkiksi sitä, että yritämme näyttää vähän paremmilta ja sitten saatamme hiukan pitää jostain osasta itseämme. Se on pikemminkin arvostelevan mielen kuin rakkauden kokemus.

Voiko riittää, että olen olemassa?

Luonnosta nauttiminen ja sen yksityiskohtien ihaileminen on minulle tärkeää, koska sitä kautta pääsen kiinni tuohon simppeliin olemassaolon ihanuuden kokemukseen. Jo se on ihanaa, että tuollainen asia kuin vaikkapa voikukka on olemassa. Se saa avautua, kukoistaa ja kuihtua omalla tavallaan. 

Luontokokemuksissa ajatuskulkuni menee jotenkin näin:  ”Onpa ihanaa, että tällainen söpö kukka on olemassa. Minä olen omanlaiseni luomus kuten tämä kukka. Minäkin siis olen omalla tavallani kaunis, koska satun olemaan olemassa.”  As simple as that. :-D

Itsensä rakastaminen: maailman helpointa ja maailman vaikeinta. Vaikeaa se on siksi, että joko emme salli sitä tunnetta itsellemme ollenkaan tai yritämme jotenkin hankkia tai lisätä tunnetta keinotekoisesti. Helppoa se on siksi, että sen eteen ei oikeasti tarvitse tehdä mitään, se on jo valmiina. Riittää kun huomaamme sen ja otamme vastaan. 

Omalla rakastamisen reissullani en enää niinkään yritä rakastaa itseäni tai luoda yhteyttä rakkauteen. Olen todennut, että olen rakkaus. Se on elämän ytimessä oleva voima. Se on jo minussa, ja kaikissa muissakin. 

Olen pohjimmiltani rakkaus, ja sitten siihen päälle on kertynyt kaikenlaista kuorta ja härpäkettä, joka pitää huomion tukevasti muissa asioissa. Mutta mitä enemmän keskityn yksinkertaiseen olemassaolon kokemukseen, sitä vapaammin rakkaus pääsee esiin. Se vain on ja loistaa. Ja minä olen ihana, koska olen olemassa.