Ystävä selittää silmät palaen, kuinka hän keksi vetämäänsä
projektiin uusia käytäntöjä, joiden myötä yhä useampi osallistuja saatiin
mukaan toimintaan. Hän kertoo, kuinka tärkeää hänen mielestään on kuunnella, arvostaa
ihmisiä ja kannustaa heitä löytämään vahvuutensa. Ystävän olemus loistaa, kädet
viuhtovat ilmaa. Hän oikein pulppuaa omaa viisauttaan.
Kun jostain tupsahtaa esiin sana ’luovuus’, ystävän olemus
menee vähän kasaan. ”Valitettavasti en ole lainkaan luova, haluaisin kyllä
olla, mutta…”.
Olen hieman äimistynyt. Mutta äskenhän sinä juuri… näytti siltä, että kipinöit ja ilmaisit itseäsi sydämellä. Eikö se ole luovaa?
Olen hieman äimistynyt. Mutta äskenhän sinä juuri… näytti siltä, että kipinöit ja ilmaisit itseäsi sydämellä. Eikö se ole luovaa?
Olen nähnyt tämän tilanteen toistuvan usein. Jostain syystä
olemme oppineet kieltämään luovuuden mahdollisuuden itseltämme. Yleensä syyksi
riittää se, että ”en ole taiteellisesti lahjakas”. Luovuuden niputtaminen yhteen
taiteellisuuden ja lahjakkuuden kanssa toimii monelle meistä tehokkaana sisäisenä
blokkina. Samalla se voi olla itselle uskottava selitys sille, että ei kannata
edes vilkuilla sinne luovuuden suuntaan.
Toisaalta, jos ihminen on innostuksen tilassa, onko
sillä väliä kutsuuko hän itseään tai tätä tilaa luovaksi? Eipä sanoilla
sinänsä väliä ole. Olennaista on kuitenkin luovuuden tunnistaminen itsessä.
Nähdä ja sallia oma tapa olla yhteydessä luovaan voimaan. Silloin emme ehkä
paina päätämme alas, kun puhutaan luovuudesta. Emme pidä sitä ominaisuutta
jonain saavuttamattomana armolahjana, joka on meiltä kielletty.
Kyse ei ole vain siitä, miten luovuuden määrittelemme. Kyse
on arvon antamisesta itselle ja omalle ainutlaatuisuudelle.
Luovuuden tunnistamisen vaikeus juontuu arvostuksen ja luottamuksen
puutteesta omaa herkkää ydintä kohtaan. Ikään kuin kuuluisi asiaan
vähän pienentää ja epäillä itseään. Se on se normaalitila, josta on jopa
julkeaa poiketa. Ja vaikka haluaisikin avautua sydämen luovalle kutsulle, se ei
ole ihan helppoa sementoituneiden uskomusten ja epäilyjen rajatessa tilaa.
Tämä on hyvin tuttu kuvio minullekin. Jo nuorena aloin uskoa vakaasti, että en
oikeasti osaa, en ole kyllin lahjakas, en pysty siihen, mihin sydän kutsuu.
Täytyy keksiä jotain muuta. Parempi tarkkailla elämää vähän etäisyyden päästä,
olla jotenkin järkevä, mikä käytännössä tarkoitti oman totuuden
torjumista. Kielsin itseltäni luovuuden, sehän olisi ollut täysin turhaa, koska
en kuitenkaan ole ”lahjakas”. Samalla tunsin selittämätöntä surua,
sillä tiesin vaistomaisesti, että lyömällä otsaani rajaavia leimoja, suljen itseäni
ulos omasta ytimestäni, alkuperäisestä olemassaolon liekistä.
Viimein sain itseni blokkeineni sellaiseen solmuun, että
avautumiseen myöntyminen oli ainoa vaihtoehto – pelottava, paikoin kivulias
mutta kuitenkin tie siihen paikkaan, mihin kaipasinkin. Aloin tuntea oman
liekin kosketusta ja uskalsin ilmaista sisintäni hitunen kerrallaan.
Sillä joltain muodoltaan luovuus on olemassaolon ilon
liekki, joka hulmahtelee vapaudessa. Se ei palvele kuoria vaan ydintä. Se voi
olla transformoiva tuli, joka muokkaa vaikeimmista kipupisteistämme jotain
uutta, ehkä kaunista tai koskettavaa. Se voi olla sisäinen nuotiotuli, jonka ympärille voi
astua lämmittelemään ja tanssimaan sydänrummun tahdissa.
Kehotukset heittäytyä ja antautua oman luovuuden virtaan
tuntuvat kovilta vaatimuksilta sille, joka on kenties koko elämänsä empinyt,
torjunut ja jarruttanut. Niin kuin niin
moni meistä.
Siksi sanonkin vain: anna luovan tilan kasvaa omaan tahtiin, askel askeleelta. Tunnista sydänrummun pehmeä kutsu, tule välillä nuotiolle lämmittelemään. Se on sinun.
Siksi sanonkin vain: anna luovan tilan kasvaa omaan tahtiin, askel askeleelta. Tunnista sydänrummun pehmeä kutsu, tule välillä nuotiolle lämmittelemään. Se on sinun.