Askel ajattomuuteen

Oletko huomannut, että stressi, huoli ja paine ovat lähes aina sidoksissa aikaan? Ihmisen elämä koetaan lineaarisena aikajanana: nuorena, eilen, silloin, huomenna, ensi vuonna, vielä joskus. Aikajanalla eläminen tuntuu vaativan etenemistä ja tekemistä. Tässä iässä pitäisi jo… Tänään täytyy… Juuri nyt pitää x, jotta ehtii… Taas aika loppuu!

Jo aamulla päivän touhuputki tempaa mukaansa. Mieli tietää suoritettavien asioiden järjestyksen vaikka puoliunessa. Pian pää on täynnä huutoäänestystä pitäviä ajatuksia. Jalat kiiruhtavat ja pieni tuttu piiskuri asettuu tiukasti korvanjuureen pitämään vahtia ja kommentoimaan etenemisen onnistumista.

Olo voi olla reipas ja touhukas: mahtavaa tehdä, vuorovaikuttaa maailman kanssa ja saada aikaiseksi! Toisaalta jatkuva aikajanalla hölkkääminen saattaa väsyttää ja stressata: elämä tuntuu ainaiselta suorittamiselta, eikä tekeminen lopu, vaikka olet kuinka aikaansaava. Pään ympärillä on kiristävä vanne, joka aiheuttaa äreyttä ja kriittisyyttä. Mikään mitä teen ei tunnu riittävän.

Astu pois aikajanalta

Moni meistä on löytänyt yksinkertaisen salaisuuden. Tekemisen kaistan voi vaihtaa välillä olemisen tilaan. Aikajanalta voi astua hetkeksi pois. Sillä meissä asuu myös ajattomuus.

Voimme pysähtyä joksikin aikaa ja vain päättää avautua ajattomuudelle. Otamme askeleen posotuksen polulta tilaan, jossa oleminen avautuu ympärillemme. Ei tarvitse edetä mihinkään. Vain olla ja kuunnella. Kiristys päässä löystyy (pari ruuvia saattaa pudota!). On tilaa hengittää ja muistaa.

Mieli pyrkii jatkuvasti takaisin aikajanalle, sillä sille ajattomuudessa oleminen on vaikeaa. Siksi ajattomuus onkin hiukan mieletöntä… ja siinä on sen voima. Hiljaisuus. Avarampi tila.

Ei haittaa, vaikka mieli ajatuksineen kiskoo meitä takaisin aikaan. Riittää, että tunnistamme itsessämme olevan ajattomuuden. Voimme viipyä siellä hetken, ja sitten ehkä vähän kauemmin. Kohta ajattomuus voi tuntua jo hyvin luonnolliselta olotilalta ja sitähän se oikeastaan onkin.

Voimme ottaa mukaamme palan ajattomuutta minne ikinä menemmekin. Se tarkoittaa, että tiedostamme itsessämme olevan avaran hiljaisuuden, joka elvyttää ja tuo voimaa. Ehkä haluamme antaa sille enemmän tilaa. Ehkä löydämme sieltä vastaukset sydämen kysymyksiin.

Joulun kiireinen ajattomuus

Mietin aikaa ja ajattomuutta näin joulun alla. Joulun aika on kummallinen yhdistelmä kellontikitystä ja pyrkimystä rauhalliseen ajattomuuden kokemukseen. Toisaalta olemme niin kiinni ajassa, että oikein laskemme päiviä h-hetkeen. Lasten aika tuntuu pitkältä, aikuisilta meinaavat päivät ja tunnit loppua kesken.

Ja toisaalta vuodesta toiseen toistuvat rituaalit, vanhat joulukoristeet ja hiljaiset kynttilähetket henkivät tiettyä ajattomuutta. Kun tutut kuviot toistuvat, palaamme samaan tunnelmaan yhä uudestaan. 

Paljon muuttuu vuosien varrella  – ihmiset, olosuhteet ja me itse – mutta joulun osalta moni pitää sitkeästi kiinni tärkeistä perinteistä. Kaikkeen ei aika saa purra. Muistot, tunnelmat ja rituaalit liikkuvat vapaasti ajassa ja ajattomuudessa.

Luovuus on luonnollista, mutta tarvitsee hoivaa

Rakastan pitää luovuuteen liittyviä työpajoja ja kursseja, en kuitenkaan opeta luovuutta. Olen ihan samalla reissulla itsekin ja luovuus on meissä kaikissa jo sisäsyntyisesti. Voiko edes opettaa jotain, joka toisessa tapahtuu jo luonnostaan, henkilökohtaisella taajuudella?

Se mitä voimme tehdä, on avautua kokemaan omaa luovuuttamme yhä enemmän, vahvistaa yhteyttämme siihen ja harjoitella sen kutsumista mukaan kuvioihin. Ja se mitä voin kurssien vetäjänä tehdä, on muistuttaa, rohkaista, luoda tilaa keskustelulle ja avata näkökulmia löytöretken tueksi.

Kursseilla teemme esimerkiksi läsnäoloon, havainnointiin ja mielikuvitukseen liittyviä harjoituksia. Pyrimme tunnistamaan niitä sisäisiä esteitä, jotka torppaavat luovuuttamme ja toisaalta löytämään avaimia, jotka vahvistavat sitä. Ryhmässä voimme keskustella, jakaa näkemyksiä ja tutkia kokemustamme.

On rohkaisevaa, että luovuuteen liittyviä kursseja on paljon ja monenlaisia. Eri taide- ja ilmaisumuotoihin liittyvä opetus perehdyttää luovuuden avaamiseen jonkin spesifimmän taidon kautta. Omilla kursseillani keskitymme luovuuden olemukseen yleisellä tasolla, sisäisenä voimana, jota lähestymme mm. tietoisuustaitojen avulla.

Työväenopistossa itsetuntemukseen, luovuuteen ja ilmaisuun liittyvät kurssit täyttyvät yleensä nopeasti, ja se on upeaa! Moni kaipaa elämäänsä lisää luovuutta, vaikka usein tarkoitamme sillä eri asioita. Jokin yhteinen kutsu sanassa on. Mitä etsimme luovuudesta ja miksi toivomme sitä lisää?

Olen usein kysynyt tätä osallistujilta ja havainnut, että usein ainakin kolme asiaa ovat yhteisiä monille luovuudesta kiinnostuneille:


1. Yhteys omaan sisimpään

Kun kurkottelemme kohti luovuutta, me tosiasiassa tavoittelemme itseämme, omaa sisintämme. Olennainen osa luovuutta on avautuminen sisäisille impulsseille, omalle intuitiolle ja sydämen äänelle. Luovuuden etsintään liittyy vahvasti kaipuu sisäisen äänen äärelle ja oman ytimen kuulosteluun.

2. Laajentuminen perusmielen yli

Luovuudesta kiinnostunut usein nauttii uusista kokemuksista, erilaisista näkökulmista, oivalluksista ja ymmärryksen syvenemisestä. Luovuudesta etsimme uusia elämysreittejä, hypähtämistä pois rutinoiltuneilta radoilta. Yksinkertaisesti kaipaamme vaihtelua ja laajentumista. Luovuus edustaa vapaampaa virtausta, joka huuhtoo yli arkisen mielen ja tarjoaa leikkiä, kokeilua ja uusia aluevaltauksia. Kepeyttä! Luovuuden avulla voimme ottaa enemmän itseämme käyttöön ja tanssahdella ulos tutuilta poluilta.

3. Itsen toteuttaminen

Useimmilla meistä on perustava tarve ilmaista ja toteuttaa itseämme, ja vieläpä jotenkin merkityksellisellä tavalla. Kun toteuttaminen on linjassa kiinnostustemme ja lahjojemme kanssa, koemme iloa ja ehkä täyttymystäkin. Silloin myös luovuus virtailee esiin luonnostaan. Kun tunnet tarvetta vahvistaa omaa luovaa puoltasi, mahdollisesti kaipaat merkityksellisyyttä ja itsesi toteuttamista syvemmin.

Luonnollisin osa sinua?

Moni sysää itselleen ominaista luovuutta syrjään siksi, että jollain tasolla kokee, ettei ole sen arvoinen tai siihen oikeutettu. Luovuus sekoitetaan usein taitoon tai lahjakkuuteen. ”En ole yhtään luova”, ”Haluaisin kyllä, mutta en osaa…”, ”Siskoni on luova, minä en.” Ajatellaan, että luovuus ei kuulu minulle, koska minulta puuttuu jokin taito, jonka on oppinut yhdistämään luovuuteen, tyypillisesti esim. piirtäminen.

Ehkä on aika irrottaa leimat ja boksit. Mitä jos luovuus onkin kaikkein luonnollisin osa sinua? Mitä jos se on sitä todellisinta ja alkuperäisintä itseäsi? Se voi olla vähän piilossa, epäilyjen kutistama tai elämän vaatimusten alle hautautuneena. Mutta siellä se on, oma luovuutesi virta, ainutlaatuinen. Entä jos se liittyy sinulle ominaiseen tapaan nähdä, ilmehtiä, kertoa, ilmaista tai liikkua?

Millainen on ominaissävelesi silloin, kun et anna omien uskomustesi, sisäisen kriitikon tai mielen vaatimusten latistaa oloasi? Tai millaisten asioiden toteuttaminen saisi sydämesi ilahtumaan?

Kannustaminen kannattaa

Vaikka luovuus voi ilmetä ja saada muotonsa lukemattomin tavoin, on olemassa joitakin selkeitä lainalaisuuksia tekijöistä, jotka nitistävät luovuutta ja jotka vahvistavat sitä.

Sekä työelämässä että myös suhteessa itseesi (!) luovuuden toteuttamista estävät esimerkiksi liian ahtaat raamit, vaatimukset (omat tai toisten), kriittinen ilmapiiri, paine ja vähättely.

Luovuutta ja tekemisen iloa puolestaan vahvistavat ennen muuta kannustus, tuki ja myönteinen suhtautuminen. Työpaikalla tämä tehtävä kuuluu ensisijaisesti esimiehelle. Mutta osaatko antaa kannustusta itsellesi? 

Kuulostele, mitä sinä tarvitset juuri nyt oman luovuutesi tukemiseen. Aina emme voi vaikuttaa esimiehiin tai ympäristöön, mutta omaan suhtautumiseemme ja valintoihimme voimme. Mitä tarvitset itseltäsi, jotta voit kokea enemmän luovuutta nyt?

Mistä löytäisin mä sen, todellisen aitouden?

”Ole vaan aito oma itsesi!”  Jostain syystä tämä neuvo on usein hämmentänyt minua. Miten olla aito tai oma itsensä? Sehän riippuu niin tilanteesta ja tunnelmasta, millainen on. Välillä voi olla jäykkä ja varautunut, välillä letkeä kuin letkajenkka. Onko tämä muille jotenkin selvä asia?

Minä pyrin jo nuoresta pitäen ymmärtämään itseäni tutkailemalla persoonaani. Tiedäthän ne lukuisat ja monenkirjavat testit ja kirjat, jotka valaisevat ominaisuuksia ja persoonallisuuden piirteitä?

Jospa se aitous sieltä selviäisi? Millainen oikein olen? Parhaimmillaan on äärettömän kiinnostavaa ja ilostuttavaa oppia hahmottamaan itselle ominaisia suhtautumistapoja, omia vahvuuksia ja sokeita pisteitä.

Testien mukaan voin olla tyyppinä esimerkiksi introvertti, analyyttinen, luova, joustava, spontaani, syvällinen, herkkä yms. Rennossa olotilassa  saatan olla vapautunut ja puhelias (aito?), kun taas epämukavassa tilassa vetäytyvät piirteet ovat hallitsevia (aitoa tämäkin?). Eri ominaisuudet kuvaavat totuttuja toimintamalleja ja persoonalle ominaisia ilmaisu- ja suojakeinoja.

Kertooko mikään näistä piirteistä kuitenkaan siitä, kuka pohjimmiltani olen? Mitä on olla aito?

Persoona, se miten ilmennän itseäni, koostuu geenien ja ympäristön lisäksi meille ominaisista piirteistä ja taipumuksista. Se rakentuu myös opituista malleista, suhtautumistavoista ja puolustusmekanismeista. Valtaosa siitä, miten koemme itsemme, on ennen kaikkea kasa kertomuksia ja uskomuksia.

Jos on esimerkiksi pienenä oppinut häpeämään itseään ja piilottamaan tunteet, onko vetäytyminen ”aito” luonteenpiirre vai vain suojautumiskeino? Saako ujouden persoonan ominaisuudeksi, vaikka onkin vain oppinut laittamaan itsensä sivuun?

Minulla on persoona, jossa on varmaan jotain pysyvää, mutta ennen kaikkea se voi muuttua ja sen kuuluukin muuttua kokemuksen, ymmärryksen ja tietoisuuden myötä. Se on kehittymistä!

Mutta onko persoona aito minä? Kehittyvän ja avautuvan persoonan myötä ilmennän itseäni maailmassa ja vuorovaikutuksessa. Samalla se ei kuitenkaan ole ihan koko minä.

Vaikka kuinka avaisin ja tutkisin persoonaani, en saa todellista ydintäni paljastettua.

Taustakuiskaaja

Kenties aitous ei avaudu persoonan kertomuskasoja tutkimalla vaan, jos sitä aitoutta on, niin se lymyää siellä tarinoiden takana.

Itse olen tässä vuosien varrella yhä enemmän päästellyt irti persoonaani koskevista määritteistä. Voin päästää irti niistä persoonan tarinoista, joiden olen antanut pienentää itseäni. Kuitenkin se persoonallinen tyyppi kulkee tässä mukana, monine tuttuine piirteineen. 

Jossain taustalla on koko ajan vapaa olemuspuolemme, joka ei ole identiteetin tai kokemusten määriteltävissä. Se joka havainnoi, on, hihittelee taka-alalla. Kutsuttakoon sitä tietoisuudeksi, sieluksi tai olemassaolon ytimeksi. Tuo ydinitse on olemisen tila, johon saamme yhteyden kääntymällä itseä kohti uteliaasti ja hyväksyvästi. Se onnistuu esimerkiksi pysähtymisen, tietoisen hengittämisen, mindfulness-harjoituksen tai muun meditaatiotyyppisen harjoittelun avulla.

Ydinitse on rakkaudellinen tila, joka voi tuntua lämpönä, sisäisenä virtana tai rauhan tunteena. Se saattaa pulpahdella esiin ilonkipinöinä tai luovuuden muotoina. Se on tarinoidemme näyttämö, kertoja, valosuunnittelija ja kuiskaaja. 

Havaitsemalla sen, mikä on persoonan takana tulemme paremmin tietoiseksi oman ihmisyytemme kokonaisuudesta. Alamme tunnistaa itsellemme tyypillisiä tarinoita ja samalla huomaamme, että meissä on muutakin: se puoli, joka on vapaa tarinoista ja joka vain antaa niiden elää elämäänsä. Saamme tilaa ja vapautta, kun ymmärrämme, että tarinat eivät ole kiveen hakattu totuus minuudesta.

Ehkä aitoa on olla lähellä itseä ja katsoa itseään kannustavasti, kaikki tarinatkin hyväksyen. Tiedostaen oman vapauden luoda tarinoita ja valita suhtautumistapansa.

Nykyään huomaan, että minulla on aito olo silloin, kun olen rauhassa ja auki itsessäni. Silloin, kun en mieti, miten minun pitäisi olla. Kun ei ole tarvetta suojautua tai päteä. Kun tunnen liekin lepattavan sisälläni, ilman mielen sumentavia välihuomautuksia.

Astumalla laajempaan olemisen tilaan opimme kuuntelemaan paremmin niitä ääniä, jotka lähtevät tarinoistamme (yleensä kovaäänisiä) ja niitä, jotka nousevat rauhaisesta ytimestämme (hiljaisempi hyminä). Kaikille äänille on paikkansa.