Miten syntyy yhteys sydänten välillä?

Käteeni osui tänään vanha tuttu sydämenmuotoinen kivi. Se on kulkenut mukana pitkän matkan. Löysin sen lähes kolme vuosikymmentä sitten Haltin maastosta ollessani teininä siellä vaeltamassa tätini kanssa. Tunturin laella taivaltaessani huomasin maassa kauniin sydänkiven ja ensimmäinen ajatukseni oli ”mummille”.

En tiedä miksi ajattelin heti mummia kiven nähdessäni. Myöhemmin en ehkä olisi enää raaskinut luopua kivestä, mutta koska olin ajatellut mummia kiven nähdessäni, tuntui oikealta antaa kivi hänelle. Sanoin mummille, että kivi suojelee ja antaa hänelle voimaa.

Mummi elikin aika pitkään, sydänvaivoista ja muista huolimatta. Hän eli vielä 22 vuotta tuon kiven löytämisen jälkeen. Mummin kuoleman jälkeen halusin sydänkiven takaisin itselleni.

Ja kun nyt pidän kiveä käsissäni, muistan mummia ja sitä yhteyttä, joka meidän välillämme oli. Muistoja vilisee sydämeni läpi. Mummin maanläheinen persoonallisuus, huumorintaju, viisaus, yhteiset retket Vattuniemeen. Mummin nauru, askeleiden ääni, kolhut itsetunnossa, rankka elämä, lettukestit, kirjeet. Mummi oli sellainen ihminen, joka olisi ymmärtänyt luontohehkutuksia ja innostukseni takapihan linnunpesästä. Ihailimme yhdessä kukkia ja luonnon yksityiskohtia.

Tämä muistelu sai minut pohtimaan, mikä luo yhteyden ihmisten välille. Minulla oli toinenkin mummi, joka eli vielä pitempään, mutta hänen kanssaan samanlaista yhteyttä ei syntynyt. Häntä en ole juurikaan muistellut, koska tunnepitoisia kohtaamisia on aika vähän. Hän ei jakanut minulle elämäänsä eikä tarinaansa, tapaamiset jäivät jollain tavalla muodollisiksi, vaikka lämpöä oli ilmassa.

Mutta tämän sydänkivimummin kanssa jaoimme paljon – yhteisiä hetkiä lapsuudesta asti ja lukemattomia arkisia juttutuokioita. Hän kertoi tarinoita elämästään, hän avasi ajatuksiaan ja paljasti vaikeitakin kokemuksia, karsitusti mutta kuitenkin. Olin ihminen toisen ihmisen elämässä.

Sydänkivi kädessäni ymmärrän, kuinka aito jakaminen luo yhteyden ihmisten välille. Se että paljastaa palan sisintään toiselle ihmiselle ja ottaa vastaan sen, mitä toinen jakaa. Ja jotta jakaminen on mahdollista, tarvitaan jokin sydänlinja, sama aallonpituus. Ehkä katse, joka osuu oikeaan paikkaan sielussa. Molemminpuolinen halu ja mahdollisuus kohdata.

Tarvitaan rohkeutta olla auki edes vähän, jotta linja kulkee sydänten välillä. Hentoinenkin, väreilevä. Jakaminen vain muodon ja kuoren kautta ei luo yhteyttä samalla tavalla. Niitä hetkiä ei muisteta. 

Sydänlinjaa myöten kulkeva jakaminen kantautuu solumuistiin ja sielun sopukoihin. Se luo yhteyden, joka muuttaa meitä, koskettaa ja värisee vielä senkin jälkeen, kun todellisuuksien välinen raja on ylitetty. 

Kuinka opettaa aivoja hymyilemään?

Miksi kiinnitämme haukkana huomion siihen, mikä on omasta mielestämme huonosti ja mitä puuttuu? Ja miksi on niin helppo ohittaa hyvin olevat asiat, se niin sanottu normaali, mutta samalla ihmeellinen elämä? Ihmisen persoona ja kaikki muuttuvat tekijät toki vaikuttavat, mutta kyse on myös aivojen luontaisesta taipumuksesta. 

Olen viime aikoina lueskellut käytännön neurotiedettä ja oppinut kiehtovia asioita aivojen toiminnasta, kuten sen, että aivoillamme on rakenteellinen taipumus suuntautua negatiiviseen. Havaitsemme helpommin harmilliset seikat todellisuudessamme, muistamme ikävät sanat ja kokemukset paremmin – mieli suorastaan takertuu kielteisiin muistoihin.

Alun perin tällä taipumuksella on ollut henkiinjäämistä suojeleva merkitys: aivot tarkkailevat ympäristöä valppaina ja pistävät merkille mahdolliset riskit ja vaaratekijät. Varotoimilla on paikkansa todellisissa hätätilanteissa, mutta jatkuvasti päällä olevana default-asetuksena tällä mekanismilla on elämää nitistävä vaikutus. Negatiivisuuteen, puutteisiin ja pelkoon kiinnittyminen lisää stressihormonien tasoa, mikä rasittaa aivoja, mieltä ja kehoa. 

Tarvitsenko suojautumista?

Mieli asettuu suht automaattisesti pyörimään sen ympärille, mikä minussa, sinussa ja elämässä on vikana, miten olen tullut kohdelluksi kaltoin ja miksi asiat eivät todennäköisesti onnistu. Pian alamme varjelemaan itseämme kaikelta, koska pelkäämme… elämää. Luulemme olevamme suojassa, mutta kutistamme itsemme pelkääjän paikalle ja missaamme olennaisen: olemisen ihmeen ja sen keitä todella olemme suojiemme takana. Voi olla lohdullista tietää, että tällainen survival-moodi ja eräänlainen uhriasetus on ainakin osittain biologisesti koodattu aivoihimme. 

Mutta good news: me olemme muutakin kuin biologiaa! Olemme enemmän kuin aivomme. Olemme Tietoisia olentoja, jotka voimme itse päättää ja valita, kuinka näemme todellisuutemme ja mihin kiinnitämme huomiomme. Vai haluaako joku elää itseään toistavien tarinoiden ja vanhojen aivourien ohjaamina?

Joka kerta kun toimimme automaattiasetuksista poiketen, luomme uusia uria aivojen verkostoihin. Joka kerta, kun tietoisesti havaitsemme jonkin asian olevan hyvin tai kiinnostavaa tai arvostettavaa, vahvistamme positiivisia kytköksiä ja siten alamme kokea todellisuutta avarammin.

Muuta tosiasiat kokemuksiksi

Neurotieteen tutkijat Rick Hanson ja Richard Mendius* kehottavat meitä muuttamaan positiiviset tosiasiat positiivisiksi kokemuksiksi. Mitä se tarkoittaa? Meissä ja ympärillämme on valtavasti  hyvin olevia asioita ja monenlaista elämän ihmettä, mutta yleensä se jää huomiotta, liukenee harmaaseen taustaan. Jos sen sijaan tietoisesti kiinnitämme huomion olemassaoleviin ihmeellisiin asioihin, teemme havainnosta Kokemuksen. Herätämme aivot näkemään kokonaisuuden ja arvon. Opetamme ne hymyilemään.

Henkinen aikuistuminen edellyttää sitä, että tulemme tietoisiksi uhriasetuksista ja päätämme valita toisin, kokea toisin. Tiedän kyllä, että monen mielestä on realistista keskittyä riskeihin ja puutteisiin. Mutta eihän realismi ole sitä, että katsotaan vain yhtä kaistaletta ja unohdetaan kokonaisuus, ja samalla se mikä on olennaista. Se on vähän sama kuin saisi lautasellisen herkullista kalakeittoa, mutta keskittyisi tuijottamaan vain pippureita ja pelkäämään niiden puraisemista.

Nautin siis keitosta. Tunnen sen maun, tuoksun ja koostumuksen. Olen kiitollinen keitosta. Jos ruoto sattuu suuhun, otan sen pois. Annan itseni nauttia koko elämän sopasta kaikkine mausteineen, kaikilla aisteilla. 

Hyvää kannattaa etsiä aktiivisesti, huomata se ja vieläpä tuntea se. Avaudu myönteisille kokemuksille, anna niiden vaikuttaa. Lehtien havina tuulessa, kahvin tuoksu, voikukan väri, jalat jotka tanssivat. Tee läsnäoloharjoitus nauttimalla aistikokemuksesta ja uppoutumalla siihen. Tätä on myös ihmettelyn taito: kokemuksille ja aistimuksille avautumista ja niiden arvostamista. 

Myönteisyyden voima

Pikku hiljaa positiivisten tunnekokemusten vaikutus kasvaa ja ne muuttavat aivoja synapsi synapsilta. Kun tietoisesti valitsemme kerätä myönteistä materiaalia, korjaamme itse asiassa neurologista epätasapainoa, sanoo Hanson. Aivot muovautuvat koko elämän ajan ja harjoituksen avulla ne oppivat havaitsemaan hyvää herkemmin.

Positiiviset tunnekokemukset eheyttävät aivoja ja koko olemustamme. Myönteiset tunteet mm. vahvistavat immuunijärjestelmää ja vähentävät stressin haitallisia vaikutuksia. Ne lisäävät optimismia, kestävyyttä ja neuvokkuutta. Ja kun annamme aivoille myönteisyyttä, olemme tietoisempia ja hyväksyvämpiä sekä itseämme että muita kohtaan. Tätä hoivaa voimme antaa itsellemme olosuhteista riippumatta.

Tiedän omasta kokemuksesta, että ei ole helppoa luopua negatiivisuuteen takertumista. Monella meistä on pitkä historia nitistävien ajatusmallien ja vankkojen suojamuurien kätköissä. Vaikka itsekin vielä harjoittelen kelojen vaihtamista ja avautumista olemisen ihmeellisyydelle, huomaan jo muutoksen vaikutukset. Jatkuvan märehtimisen ja itseni soimaamisen tilalle on tullut vapautta, tilaa, lempeyttä. Se on sitä hymyä, jota haluan antaa ja vastaanottaa.

* Rick Hanson ja Richard Mendius: Buddhan aivot. Käytännön neurotiedettä onnellisuuteen, rakkauteen ja viisauteen. (Buddha’s brain, 2009).

Näin ajattelen mindfulnessista

Ensi kuussa valmistun Mindfulness Työssä -ohjaajaksi, ja tuumin, että lienee paikallaan kertoa jotain tästä prosessista. Myönnän hämmästyneeni sitä, miten paljon innostuin mindfulnessin lähestymistavasta, vaikka mietin, tarjoaisiko se mitään uutta minulle, joka olen vuosia hiihdellyt omaa henkisen kasvun tietäni.

Tajusin, että pointti ei ole ”uutuudessa”. Tietoisessa läsnäolossa ei ole mitään uutta, se on mitä luonnollisin olemisen tila, joka on vain kovin unohdettu tässä ajassa. Pointti on matalan kynnyksen lähestymistavassa, siinä yksinkertaisessa ja lempeässä muodossa, jonka mindfulnessin harjoittaminen tarjoaa. Olen tietoisesti ja hyväksyvästi läsnä, siinä se. Ja harjoituksen myötä huomaamme, että jotain alkaa olennaisesti muuttua tavassamme suhtautua itseemme ja maailmaan.

Mindfulnessista puhutaan nykyään paljon ja monissa eri yhteyksissä. Miksi? Todennäköisesti siksi, että sitä on tutkittu paljon ja sen on havaittu toimivan. Itse uskon, että tietoisuustaitojen ymmärtäminen ja kehittäminen avaa meille valtavasti mahdollisuuksia itsetuntemukseen, myötätuntoiseen vuorovaikutukseen, luovuuteen ja henkiseen hyvinvointiin ylipäänsä.

Miten löysin tähän?

Minä lähdin omakohtaisesti tutkimaan tietoisuutta noin viisitoista vuotta sitten, kun olin ahdistunut, epätietoinen ja uneton. Maailman paino tuntui musertavalta. Koin silloin vahvasti, että haluan avautua syvemmälle ymmärrykselle itsessäni.

Luin kirjan toisensa jälkeen, kävin liudan kursseja, opiskelin valmentajaksi. Ymmärrys karttui. Alkoi kirkastua se, kuka olen, mikä minulle on merkityksellistä ja mihin haluan elämässäni keskittyä. Itseäni on kiinnostanut erityisesti tietoisuus, itsetuntemus, luovuuden olemus ja havainnointi  – kaikki teemoja, jotka liittyvät myös mindfulnessiin.

Mietin pitkään, avaako tämä ’mindfulness’ minulle kiinnostavia ovia vai onko se vain taas yksi termi. Tunsin kuitenkin vetoa alan kirjoja ja kursseja kohtaan. Ja kun perehdyin lähestymistapaan tarkemmin, sytyin ja kiinnostuin.

Tietoinen hyväksyvä läsnäolo, mindfulness, tietoisuustaidot… oli termi mikä tahansa, keskeistä on käytännönläheinen ja helppo tapa harjoittaa tietoisuutta ja lisätä mielenrauhaa. Pysähtyminen, hengitys, kuulostelu. Kutsu hyväksyvään läsnäoloon, itsensä ja maailman  havainnointiin. 

Olennaista minulle

Tässä muutama seikka, jotka minä koen olennaisiksi mindfulnessin lähestymistavassa:

Tietoinen oleminen: Mielessä pyöriminen, huolehtiminen ja ajatuksiin imeytyminen on tyypillistä lähes kaikille, myös minulle. Mindfulnessin harjoittaminen on auttanut minua erottamaan selkeämmin, milloin olen ajatusten kehässä ja milloin tietoisesti läsnä. Kun olen tietoinen, huomaan ajattelevani. Silloin astun samalla pois ajattelun kehästä ja mieli rauhoittuu.

Vaikka tietoisena olemisen kyky kehittyy harjoittelun myötä, ei itse harjoittamisessa ole mitään mihin pitäisi varsinaisesti pyrkiä. Olennaista on, että kaikki saa olla niin kuin on. Se vain huomioidaan. 

Havainnointi: On jännä tunne vain havainnoida tietoisesti sitä mitä on ja mitä tapahtuu, itsessä ja itsen ulkopuolella. Ilman arviointia tai analysointia. Tietoisuus on kuin lamppu, joka valaisee huomion kohteen kerrallaan. Huomiointi synnyttää kunnioitusta ja kiitollisuutta. Olen tässä, havaitsen. Ja omalla tavallaan kaikki on merkityksellistä.

Hyväksyntä: Mindfulness perustuu hyväksyvään asenteeseen ja hyväksynnällä on valtava vaikutus. Kun suhtaudun myötätuntoisesti itseeni, toisiin ja elämäntilanteisiin, en käytä energiaa taisteluun, tuomitsemiseen tai vastustamiseen. Silloin saan selkeämmän kuvan tilanteesta ja voin valita viisaamman tavan toimia. 

Ymmärrystä aivoista: Mindfulness-opintojen siivittämänä on ollut kiinnostavaa tutustua tarkemmin aivojen toimintaan ja harjoitusten fysiologiin vaikutuksiin. Mitä aivoissa tapahtuu, kun reagoimme ”selkärangasta”, miten stressi estää luovaa ajattelua ja kuinka meditointi muuttaa aivojen rakennetta? Aivokuvantamisen avulla mindfulnessin myönteisiä vaikutuksia on voitu todentaa tieteellisesti. 

Mindfulness-taidot kehittyvät pikkuhiljaa ajan kanssa. Kyseessä ei ole suoritus, jossa pitäisi yrittää jotenkin onnistua. Minulle olennaista tietoisuustaitojen harjoittelussa on armollisuus ja kiireettömyys: ikään kuin astahdan hetkeksi lempeän tarkkailijan asemaan ja tutkailen sydämellä mitä koen. 

Olen äärettömän kiitollinen, jos saan kannustaa muitakin tietoisuuden avautumisen polulle.