Anna luovuudelle mahdollisuus

Ystävä selittää silmät palaen, kuinka hän keksi vetämäänsä projektiin uusia käytäntöjä, joiden myötä yhä useampi osallistuja saatiin mukaan toimintaan. Hän kertoo, kuinka tärkeää hänen mielestään on kuunnella, arvostaa ihmisiä ja kannustaa heitä löytämään vahvuutensa. Ystävän olemus loistaa, kädet viuhtovat ilmaa. Hän oikein pulppuaa omaa viisauttaan.

Kun jostain tupsahtaa esiin sana ’luovuus’, ystävän olemus menee vähän kasaan. ”Valitettavasti en ole lainkaan luova, haluaisin kyllä olla, mutta…”.

Olen hieman äimistynyt. Mutta äskenhän sinä juuri…  näytti siltä, että kipinöit ja ilmaisit itseäsi sydämellä.  Eikö se ole luovaa?

Olen nähnyt tämän tilanteen toistuvan usein. Jostain syystä olemme oppineet kieltämään luovuuden mahdollisuuden itseltämme. Yleensä syyksi riittää se, että ”en ole taiteellisesti lahjakas”. Luovuuden niputtaminen yhteen taiteellisuuden ja lahjakkuuden kanssa toimii monelle meistä tehokkaana sisäisenä blokkina. Samalla se voi olla itselle uskottava selitys sille, että ei kannata edes vilkuilla sinne luovuuden suuntaan.

Toisaalta, jos ihminen on innostuksen tilassa, onko sillä väliä kutsuuko hän itseään tai tätä tilaa luovaksi? Eipä sanoilla sinänsä väliä ole. Olennaista on kuitenkin luovuuden tunnistaminen itsessä. Nähdä ja sallia oma tapa olla yhteydessä luovaan voimaan. Silloin emme ehkä paina päätämme alas, kun puhutaan luovuudesta. Emme pidä sitä ominaisuutta jonain saavuttamattomana armolahjana, joka on meiltä kielletty.

Kyse ei ole vain siitä, miten luovuuden määrittelemme. Kyse on arvon antamisesta itselle ja omalle ainutlaatuisuudelle. 

Luovuuden tunnistamisen vaikeus juontuu arvostuksen ja luottamuksen puutteesta omaa herkkää ydintä kohtaan. Ikään kuin kuuluisi asiaan vähän pienentää ja epäillä itseään. Se on se normaalitila, josta on jopa julkeaa poiketa. Ja vaikka haluaisikin avautua sydämen luovalle kutsulle, se ei ole ihan helppoa sementoituneiden uskomusten ja epäilyjen rajatessa tilaa.

Tämä on hyvin tuttu kuvio minullekin.  Jo nuorena aloin uskoa vakaasti, että en oikeasti osaa, en ole kyllin lahjakas, en pysty siihen, mihin sydän kutsuu. Täytyy keksiä jotain muuta. Parempi tarkkailla elämää vähän etäisyyden päästä, olla jotenkin järkevä, mikä käytännössä tarkoitti oman totuuden torjumista. Kielsin itseltäni luovuuden, sehän olisi ollut täysin turhaa, koska en kuitenkaan ole ”lahjakas”. Samalla tunsin selittämätöntä surua, sillä tiesin vaistomaisesti, että lyömällä otsaani rajaavia leimoja, suljen itseäni ulos omasta ytimestäni, alkuperäisestä olemassaolon liekistä.

Viimein sain itseni blokkeineni sellaiseen solmuun, että avautumiseen myöntyminen oli ainoa vaihtoehto – pelottava, paikoin kivulias mutta kuitenkin tie siihen paikkaan, mihin kaipasinkin. Aloin tuntea oman liekin kosketusta ja uskalsin ilmaista sisintäni hitunen kerrallaan.

Sillä joltain muodoltaan luovuus on olemassaolon ilon liekki, joka hulmahtelee vapaudessa. Se ei palvele kuoria vaan ydintä. Se voi olla transformoiva tuli, joka muokkaa vaikeimmista kipupisteistämme jotain uutta, ehkä kaunista tai koskettavaa. Se voi olla sisäinen nuotiotuli, jonka ympärille voi astua lämmittelemään ja tanssimaan sydänrummun tahdissa.  

Kehotukset heittäytyä ja antautua oman luovuuden virtaan tuntuvat kovilta vaatimuksilta sille, joka on kenties koko elämänsä empinyt, torjunut ja jarruttanut.  Niin kuin niin moni meistä.

Siksi sanonkin vain: anna luovan tilan kasvaa omaan tahtiin, askel askeleelta. Tunnista sydänrummun pehmeä kutsu, tule välillä nuotiolle lämmittelemään. Se on sinun.

Näytelmä nimeltä arkitodellisuus

Kun aamulla avaan silmäni, olen humpsista vaan persoonassa nimeltä Mirkka. 

Ajatukset humahtavat päähäni, kuin ne olisivat odottaneet tätä hetkeä koko yön. ...Pitikö sanoa niin - nyt pitää muistaa että lasten vaatteet - ai niin se sähköposti - voi kun en ole vieläkään - kylläpä täällä on taas niin sekaista - en millään jaksa nousta vielä - aika outoa tosiaan sekin  ja sitten mä sanoin siihen että…

Tuttu pyöritys alkaa päässäni ja imeydyn siihen mukaan kuin saippuasarjaan, johon olen niin kovin kiintynyt. Rakas, tuttu ja vähän kuivakka draama nimeltä Mirkan arkitodellisuus. Kiire, väsymys, olosuhteiden pyörteessä, rutiinit käyttöön, järkätään päivä käyntiin... Huh.

Niin mieluusti tämä karhea ja sekainen, ajatusten värittämä näytelmä esiintyy sinä ainoana Todellisuutena. Tilanteita, hoidettavia asioita, niiden herättämiä tuntemuksia. Persoona on aikajanalle koostettu kokoelma tarinoita ja tulkintoja niistä. Olen tällainen, vähän eksynyt hoo moilanen, joka sinkoaa sinne tänne eikä oikein tiedä mitä haluaa. Ja niin edelleen.

Sitten, kun vihdoin sen sallin, tulee Henkäys.          Pysähtyminen, hengitys, olen tässä.        Annan mieleni pysähtyä katsomaan tätä näytelmää, sen sijaan, että olisin jatkuvasti sen pyöritettävänä. Lasken ajatukset maahan kuin raskaan kantamuksen. Olkaapa siinä hetki. Minä kaipaan nyt avarampaa olemista, keveää, simppeliä.

Avautuu tietoisempi tila, josta käsin katsottuna persoonani arkitodellisuus on vain yksi peilin sirpale kokonaisuudesta. Tuttu, kovin vetovoimainen tarina, mutta ei kuitenkaan koko todellisuus. Vain yksi näkökulma, yksi ikkuna, jonka kautta olen tottunut näkemään itseni ja elämän. 

Tietoisuus on sitä, että ymmärrän voivani valita sen perspektiivin, jonka kautta itseäni ja maailmaani tarkastelen. Voin valita ikkunan, asenteen ja sen kuinka kokemaani tulkitsen.  
Ja kirkkaasta sydämen vinkkelistä, kaikki on omalla tavallaan täydellistä juuri nyt. Minä olen kokonainen tässä.

Tietoisuus on tila, jossa minulla on rauhaa ja selkeyttä nähdä elämän asetelmat hyväksyvämmin. Havainnoida sen sijaan, että vain reagoisin tilanteesta toiseen. Ja koska sitä reagointia väistämättä kuitenkin tapahtuu, sallinpa senkin.

Kokemuksen ja hyväksyvän tilan valitseminen on koko ajan ulottuvillani, mutta ei se aina käy sormia napsauttamalla. Kuten aamuisin saan huomata, ajatusten loputtomat asialistat ovat jatkuvasti kytiksellä, valmiina nappaamaan huomioni. Tarinat ja piintyneet käsitykset itsestäni vetävät puoleensa magneetin lailla ja eipä aikaakaan, kun jälleen päädyn näkemään itseni tohvelina, jonka ohi Elämä karauttaa kultavaunuillaan.

Mutta. Kerta kaikkiaan. Yhä enemmän tämä näytelmä myös naurattaa. :-D Yhä enemmän tunnistan sen lempeän kirkkauden, tietoisuuden, jota vasten ihmisen elämä kuvioineen peilautuu. 

Mitä enemmän olen harjoitellut tietoisena olemista, sitä avarammaksi sisäinen tila käy. Siinä tilassa voin katsella noita tarinoita ja ajatuksia ikään kuin hataria rakennelmia, joihin olen tottunut ja joiden varaan yritän kovasti nojata.

Jalat maassa, tähän voin varata. Olen tässä, olkoon pää tänään kevyempi. Tilaa hengittää. Tulkoon selkeydestä uusi tuttu todellisuus.

 

Miten syntyy yhteys sydänten välillä?

Käteeni osui tänään vanha tuttu sydämenmuotoinen kivi. Se on kulkenut mukana pitkän matkan. Löysin sen lähes kolme vuosikymmentä sitten Haltin maastosta ollessani teininä siellä vaeltamassa tätini kanssa. Tunturin laella taivaltaessani huomasin maassa kauniin sydänkiven ja ensimmäinen ajatukseni oli ”mummille”.

En tiedä miksi ajattelin heti mummia kiven nähdessäni. Myöhemmin en ehkä olisi enää raaskinut luopua kivestä, mutta koska olin ajatellut mummia kiven nähdessäni, tuntui oikealta antaa kivi hänelle. Sanoin mummille, että kivi suojelee ja antaa hänelle voimaa.

Mummi elikin aika pitkään, sydänvaivoista ja muista huolimatta. Hän eli vielä 22 vuotta tuon kiven löytämisen jälkeen. Mummin kuoleman jälkeen halusin sydänkiven takaisin itselleni.

Ja kun nyt pidän kiveä käsissäni, muistan mummia ja sitä yhteyttä, joka meidän välillämme oli. Muistoja vilisee sydämeni läpi. Mummin maanläheinen persoonallisuus, huumorintaju, viisaus, yhteiset retket Vattuniemeen. Mummin nauru, askeleiden ääni, kolhut itsetunnossa, rankka elämä, lettukestit, kirjeet. Mummi oli sellainen ihminen, joka olisi ymmärtänyt luontohehkutuksia ja innostukseni takapihan linnunpesästä. Ihailimme yhdessä kukkia ja luonnon yksityiskohtia.

Tämä muistelu sai minut pohtimaan, mikä luo yhteyden ihmisten välille. Minulla oli toinenkin mummi, joka eli vielä pitempään, mutta hänen kanssaan samanlaista yhteyttä ei syntynyt. Häntä en ole juurikaan muistellut, koska tunnepitoisia kohtaamisia on aika vähän. Hän ei jakanut minulle elämäänsä eikä tarinaansa, tapaamiset jäivät jollain tavalla muodollisiksi, vaikka lämpöä oli ilmassa.

Mutta tämän sydänkivimummin kanssa jaoimme paljon – yhteisiä hetkiä lapsuudesta asti ja lukemattomia arkisia juttutuokioita. Hän kertoi tarinoita elämästään, hän avasi ajatuksiaan ja paljasti vaikeitakin kokemuksia, karsitusti mutta kuitenkin. Olin ihminen toisen ihmisen elämässä.

Sydänkivi kädessäni ymmärrän, kuinka aito jakaminen luo yhteyden ihmisten välille. Se että paljastaa palan sisintään toiselle ihmiselle ja ottaa vastaan sen, mitä toinen jakaa. Ja jotta jakaminen on mahdollista, tarvitaan jokin sydänlinja, sama aallonpituus. Ehkä katse, joka osuu oikeaan paikkaan sielussa. Molemminpuolinen halu ja mahdollisuus kohdata.

Tarvitaan rohkeutta olla auki edes vähän, jotta linja kulkee sydänten välillä. Hentoinenkin, väreilevä. Jakaminen vain muodon ja kuoren kautta ei luo yhteyttä samalla tavalla. Niitä hetkiä ei muisteta. 

Sydänlinjaa myöten kulkeva jakaminen kantautuu solumuistiin ja sielun sopukoihin. Se luo yhteyden, joka muuttaa meitä, koskettaa ja värisee vielä senkin jälkeen, kun todellisuuksien välinen raja on ylitetty. 

Kuinka opettaa aivoja hymyilemään?

Miksi kiinnitämme haukkana huomion siihen, mikä on omasta mielestämme huonosti ja mitä puuttuu? Ja miksi on niin helppo ohittaa hyvin olevat asiat, se niin sanottu normaali, mutta samalla ihmeellinen elämä? Ihmisen persoona ja kaikki muuttuvat tekijät toki vaikuttavat, mutta kyse on myös aivojen luontaisesta taipumuksesta. 

Olen viime aikoina lueskellut käytännön neurotiedettä ja oppinut kiehtovia asioita aivojen toiminnasta, kuten sen, että aivoillamme on rakenteellinen taipumus suuntautua negatiiviseen. Havaitsemme helpommin harmilliset seikat todellisuudessamme, muistamme ikävät sanat ja kokemukset paremmin – mieli suorastaan takertuu kielteisiin muistoihin.

Alun perin tällä taipumuksella on ollut henkiinjäämistä suojeleva merkitys: aivot tarkkailevat ympäristöä valppaina ja pistävät merkille mahdolliset riskit ja vaaratekijät. Varotoimilla on paikkansa todellisissa hätätilanteissa, mutta jatkuvasti päällä olevana default-asetuksena tällä mekanismilla on elämää nitistävä vaikutus. Negatiivisuuteen, puutteisiin ja pelkoon kiinnittyminen lisää stressihormonien tasoa, mikä rasittaa aivoja, mieltä ja kehoa. 

Tarvitsenko suojautumista?

Mieli asettuu suht automaattisesti pyörimään sen ympärille, mikä minussa, sinussa ja elämässä on vikana, miten olen tullut kohdelluksi kaltoin ja miksi asiat eivät todennäköisesti onnistu. Pian alamme varjelemaan itseämme kaikelta, koska pelkäämme… elämää. Luulemme olevamme suojassa, mutta kutistamme itsemme pelkääjän paikalle ja missaamme olennaisen: olemisen ihmeen ja sen keitä todella olemme suojiemme takana. Voi olla lohdullista tietää, että tällainen survival-moodi ja eräänlainen uhriasetus on ainakin osittain biologisesti koodattu aivoihimme. 

Mutta good news: me olemme muutakin kuin biologiaa! Olemme enemmän kuin aivomme. Olemme Tietoisia olentoja, jotka voimme itse päättää ja valita, kuinka näemme todellisuutemme ja mihin kiinnitämme huomiomme. Vai haluaako joku elää itseään toistavien tarinoiden ja vanhojen aivourien ohjaamina?

Joka kerta kun toimimme automaattiasetuksista poiketen, luomme uusia uria aivojen verkostoihin. Joka kerta, kun tietoisesti havaitsemme jonkin asian olevan hyvin tai kiinnostavaa tai arvostettavaa, vahvistamme positiivisia kytköksiä ja siten alamme kokea todellisuutta avarammin.

Muuta tosiasiat kokemuksiksi

Neurotieteen tutkijat Rick Hanson ja Richard Mendius* kehottavat meitä muuttamaan positiiviset tosiasiat positiivisiksi kokemuksiksi. Mitä se tarkoittaa? Meissä ja ympärillämme on valtavasti  hyvin olevia asioita ja monenlaista elämän ihmettä, mutta yleensä se jää huomiotta, liukenee harmaaseen taustaan. Jos sen sijaan tietoisesti kiinnitämme huomion olemassaoleviin ihmeellisiin asioihin, teemme havainnosta Kokemuksen. Herätämme aivot näkemään kokonaisuuden ja arvon. Opetamme ne hymyilemään.

Henkinen aikuistuminen edellyttää sitä, että tulemme tietoisiksi uhriasetuksista ja päätämme valita toisin, kokea toisin. Tiedän kyllä, että monen mielestä on realistista keskittyä riskeihin ja puutteisiin. Mutta eihän realismi ole sitä, että katsotaan vain yhtä kaistaletta ja unohdetaan kokonaisuus, ja samalla se mikä on olennaista. Se on vähän sama kuin saisi lautasellisen herkullista kalakeittoa, mutta keskittyisi tuijottamaan vain pippureita ja pelkäämään niiden puraisemista.

Nautin siis keitosta. Tunnen sen maun, tuoksun ja koostumuksen. Olen kiitollinen keitosta. Jos ruoto sattuu suuhun, otan sen pois. Annan itseni nauttia koko elämän sopasta kaikkine mausteineen, kaikilla aisteilla. 

Hyvää kannattaa etsiä aktiivisesti, huomata se ja vieläpä tuntea se. Avaudu myönteisille kokemuksille, anna niiden vaikuttaa. Lehtien havina tuulessa, kahvin tuoksu, voikukan väri, jalat jotka tanssivat. Tee läsnäoloharjoitus nauttimalla aistikokemuksesta ja uppoutumalla siihen. Tätä on myös ihmettelyn taito: kokemuksille ja aistimuksille avautumista ja niiden arvostamista. 

Myönteisyyden voima

Pikku hiljaa positiivisten tunnekokemusten vaikutus kasvaa ja ne muuttavat aivoja synapsi synapsilta. Kun tietoisesti valitsemme kerätä myönteistä materiaalia, korjaamme itse asiassa neurologista epätasapainoa, sanoo Hanson. Aivot muovautuvat koko elämän ajan ja harjoituksen avulla ne oppivat havaitsemaan hyvää herkemmin.

Positiiviset tunnekokemukset eheyttävät aivoja ja koko olemustamme. Myönteiset tunteet mm. vahvistavat immuunijärjestelmää ja vähentävät stressin haitallisia vaikutuksia. Ne lisäävät optimismia, kestävyyttä ja neuvokkuutta. Ja kun annamme aivoille myönteisyyttä, olemme tietoisempia ja hyväksyvämpiä sekä itseämme että muita kohtaan. Tätä hoivaa voimme antaa itsellemme olosuhteista riippumatta.

Tiedän omasta kokemuksesta, että ei ole helppoa luopua negatiivisuuteen takertumista. Monella meistä on pitkä historia nitistävien ajatusmallien ja vankkojen suojamuurien kätköissä. Vaikka itsekin vielä harjoittelen kelojen vaihtamista ja avautumista olemisen ihmeellisyydelle, huomaan jo muutoksen vaikutukset. Jatkuvan märehtimisen ja itseni soimaamisen tilalle on tullut vapautta, tilaa, lempeyttä. Se on sitä hymyä, jota haluan antaa ja vastaanottaa.

* Rick Hanson ja Richard Mendius: Buddhan aivot. Käytännön neurotiedettä onnellisuuteen, rakkauteen ja viisauteen. (Buddha’s brain, 2009).