Kun laitapuolen kulkija rumpua paukutti – eli ilmaisun merkityksestä

Sain jokin aika sitten todistaa yllättävää luovaa purkausta. Olimme tekemässä Piut & Pautin ihmettelytutkimusta Töölönlahdella, kun lähistöltä alkoi kuulua rytmikästä rummunpaukutusta. Ohi kävellessämme huomasimme, että ns. laitapuolen kulkija siinä paukutti innoissaan kapuloilla roskapönttöä. 

Ja ei muuten kuulostanut pahalta. Mies oli selvästi liekeissä ja ihan taitavakin ”rumpunsa” kanssa. Välimatkan päähän oli pysähtynyt joitakin ihmisiä kuuntelemaan ja katselemaan näytöstä.

Kun kuvasimme miestä ja taputimme hänelle, hän selvästi hämmentyi ja keskeytti soittonsa ottaakseen rohkaisuryyppyä. Silti näin, kuinka otettu mies oli saamastaan huomiosta. Hänen spontaani ilmaisun ilonsa oli piristävää ja tuntui tärkeältä muistutukselta.

Anna mahdollisuus ilmaisulle

Uskon, että ihmiselle on olennaista saada jollain tavalla ilmaista ja toteuttaa itseään. Se on osa luontaista luovuuttamme ja ihmisyyttämme. Toki jokaisen elämä on aina ilmaisu itsessään. Mutta kun kyse on luovasta toiminnasta, miten helposti iskeekään sisäinen stoppari tai kriitikko kimppuun. ”En ole tarpeeksi lahjakas”, ”En oikeasti osaa” jne. Ja siihen tökkää luovan ilmaisun mahdollisuus.

Kapeasti määritellyn lahjakkuuden tai tietyn lopputuloksen vaatimus voi torpata luonnollisen luovuuden virtaa. Viesti on siis tämä: omaan luovuuteen tutustuminen ja sen ilmaiseminen ei edellytä erityislahjakkuutta! Luovuudella on taipumus ilmetä lukemattomin tavoin, ja ne lahjatkin voivat hyvin kehittyä matkan varrella, jos sitä toivoo. 

Riittää että on halukas ottamaan palan iloaan, ajatuksiaan, tuskaansa, intohimoaan ym. ja tuomaan sen esille jossain muodossa. Kun on valmis avaamaan itseään ulospäin, luovuus löytää omat ilmaisumuotonsa, jotka lopulta kietoutuvat osaksi koko olemusta. 

Näkyväksi

Ilmaisun kautta tulemme näkyväksi itsellemme ja muille. Annamme muodon sisäiselle impulssille ja samalla saamme tuoda jotain ainutlaatuista tähän maailmaan. Lisäksi luova tekeminen itsessään rauhoittaa mieltä, terävöittää aisteja ja antaa elämyksiä.

Kymmenisen vuotta sitten annoin itselleni luvan ryhtyä uuden kameran kanssa ottamaan lähikuvia luonnosta, omalla tyylilläni. Tuntui mahtavalta, että löysin sellaisen keinon ilmentää rakkauttani luontoon ja samalla ilmaista kuvien kautta jotain, joka on minulle kaunista ja ihmeellistä. Olennaista oli, että sallin itseni kokea tekemisen ja ilmaisun iloa, juuri omalla tavallani. Tunnen, kuinka luova potentiaali vain kasvaa, mitä enemmän sitä rohkenen ilmaista.

Ja kuka sille polulle lähtee, saa kenties kohdata yllättäviäkin puolia itsestä, ehkä jopa piileviä lahjoja. Pääasia että on hauskaa!

Ihmettely on arvostamista

Posotusmoodissa kaikki näyttää samalta kuin eilen. En varsinaisesti kiinnitä huomiota mihinkään, sillä mikään ei tunnu poikkeavan tavallisesta. Olen sitä paitsi niin ajatuksissani, etten ehdi katsoa ympärilleni enkä kuule muuta kuin äänekkäät ajatukseni. Posotusmoodi on oma tuttu putkeni, jossa voin kopottaa menemään totutulla kaavalla, tarvitsematta ottaa kantaa mihinkään ylimääräiseen, esimerkiksi siihen, olenko elossa.

Mutta jumankauta, minä olen elossa. Vai olenko? Posotusputki on mielentila, joka tehokkaasti estää minua todella tajuamasta, että  tosiaan olen olemassa. Jos tiedostaisin tämän yksinkertaisen tosiasian, saattaisin vaikka alkaa hyppiä riemusta tai tehdä jotain muuta arvaamatonta. Ehkä.

Kun sitten välillä annan itseni herätä siihen hätkähdyttävään tietoon, että tosiaankin minä Olen Olemassa, siirryn posotuksesta ihmettelyn alueelle.

Ihmettely on olevaisen tiedostavaa kokemista. Haa, minä Näen tämän! Minullapa muuten on tällaiset Kädet. Haa!

Kutsun ihmettelyn taidoksi läsnäolevaa, arvostavaa havainnointia. Se on sitä, että avaan aistini ja pysähdyn tietoisesti näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Ihmettelevä asenne saa minut tiedostamaan itseni, muut ja eri tilanteet uusista näkökulmista käsin. Minä elän, minä aistin.

Valitsen ihmetellä

Jos posotusmoodi on mielentila, niin on ihmettelykin. Tai pikemminkin tietoisuuden tila. Putken asettamat speksit eivät rajoita kokemustani, kun valitsen itse havainnoida toisella tavalla, tietoisemmin, uteliaasti, ihmetellen.

Mitä ihmettelevä asenne sitten voisi olla käytännössä? Tässä joitain esimerkkejä:

Laajennus: Katson maailmaani jostain tosi korkealta. Näen itseni touhuamassa oman elämäni asioita, sitä sun tätä. Kun olen kiinni niissä asioissa, ne tarkertuvat minuun kuin noki. Täältä kaukaa katsottuna kaikki se arjen "harmaus" näyttää jännältä ja vähän erikoiselta puuhailulta. Kauniiltakin, kirjavalta. Tilanteet muuttuvat, se ei ole niin vakavaa, tuumin laajennetusta näkökulmasta. Kiinnostavaa saada kokea täällä tätä kaikkea.

Pienen pieni: Kiinnitän huomioni johonkin pieneen yksityiskohtaan, ja äkkiä muuten huomaamaton kohta saa arvon arvaamattoman. Eteeni avautuu uusi mikromaailma. Pysähdyn, keskityn, näen, arvostan. Voin tutkia hapsumaton pintaa tai hiirimaton kuviointia. Antoisinta pienen ihmettely on luonnossa. Pienet kivet, sammal, kukan emi ja muut yksityiskohdat ällistyttävät ihmeellisyydellään.

Kaikki aistit: Sen lisäksi, että katselen ja näen erilaisista näkökulmista, on ihmetellessä olennaista ottaa tietoisesti kaikki aistit käyttöön. Mitä ääniä kuulen juuri nyt? Mitä haistan? Miltä ilmavirta tai vaatteet tuntuvat iholla? Voinko olla ajattelematta ja analysoimatta, ja vaan aistia?

Kummastelu: Ihmetellä voi myös kysyen ja kummastellen. Oletko koskaan miettinyt, kuka on suunnitellut kuosin siihen bussinpenkkiin, jolla istut? Miksi hän valitsi juuri tällaisen kuvioinnin? Kukahan on valmistanut tämän materiaalin? Joku on muuten tehnyt tämän ruuvin tähän laatikostoon. Hmmm.

Värin hengitys: Onpas tuossa upea fuksianpunainen seinä. Siitähän tuntuu ihan kumpuavan voimaa. Taidanpa kokeilla, miltä tuntuu hengittää tuonväristä energiaa sisääni. Mmmm. Vastaavasti pehmeän beigen hengittely voisi sopia hyvin rauhoittamaan ja tasaamaan olemusta. Tai mistä sen tietää ennen kuin kokeilee.

Tervehtiminen: Helppo tapa ihmetellä ympäröivää maailmaa on tervehtiä kaikkea näkemäänsä. Moi katulamppu. Terve mänty! Heippa kivi. Oo, miten kaunis pensas, päivää! Hei, tuntematon koiraherra! Moi, ovenkahva. Jne. Näin huomioin tietoisesti sen mitä koen ja osoitan kunnioitusta kokemusta kohtaan.

Vau!

Ihmettelevä havainnointi ei pidä mitään itsestäänselvänä, kaikki voi olla vau! Annan itselleni ja todellisuudelle tilaa näyttäytyä uudella tavalla, ilman odotuksia ja vaatimuksia (ei ole helppoa). Kun havainnoin tietoisesti, arvostan kokemaani.

Ihmettelyn taito on ymmärrystä siitä, että voin valita, miten koen ja tulkitsen. Ja ihmettely sinkoaa minut hetkeksi ulos posotusputkesta: syvyys, laajuus, värit palaavat kokemukseen.

Olen tässä ja NIIIIN ihmettelen sitä (aina kun muistan).