Anna luovuudelle mahdollisuus

Ystävä selittää silmät palaen, kuinka hän keksi vetämäänsä projektiin uusia käytäntöjä, joiden myötä yhä useampi osallistuja saatiin mukaan toimintaan. Hän kertoo, kuinka tärkeää hänen mielestään on kuunnella, arvostaa ihmisiä ja kannustaa heitä löytämään vahvuutensa. Ystävän olemus loistaa, kädet viuhtovat ilmaa. Hän oikein pulppuaa omaa viisauttaan.

Kun jostain tupsahtaa esiin sana ’luovuus’, ystävän olemus menee vähän kasaan. ”Valitettavasti en ole lainkaan luova, haluaisin kyllä olla, mutta…”.

Olen hieman äimistynyt. Mutta äskenhän sinä juuri…  näytti siltä, että kipinöit ja ilmaisit itseäsi sydämellä.  Eikö se ole luovaa?

Olen nähnyt tämän tilanteen toistuvan usein. Jostain syystä olemme oppineet kieltämään luovuuden mahdollisuuden itseltämme. Yleensä syyksi riittää se, että ”en ole taiteellisesti lahjakas”. Luovuuden niputtaminen yhteen taiteellisuuden ja lahjakkuuden kanssa toimii monelle meistä tehokkaana sisäisenä blokkina. Samalla se voi olla itselle uskottava selitys sille, että ei kannata edes vilkuilla sinne luovuuden suuntaan.

Toisaalta, jos ihminen on innostuksen tilassa, onko sillä väliä kutsuuko hän itseään tai tätä tilaa luovaksi? Eipä sanoilla sinänsä väliä ole. Olennaista on kuitenkin luovuuden tunnistaminen itsessä. Nähdä ja sallia oma tapa olla yhteydessä luovaan voimaan. Silloin emme ehkä paina päätämme alas, kun puhutaan luovuudesta. Emme pidä sitä ominaisuutta jonain saavuttamattomana armolahjana, joka on meiltä kielletty.

Kyse ei ole vain siitä, miten luovuuden määrittelemme. Kyse on arvon antamisesta itselle ja omalle ainutlaatuisuudelle. 

Luovuuden tunnistamisen vaikeus juontuu arvostuksen ja luottamuksen puutteesta omaa herkkää ydintä kohtaan. Ikään kuin kuuluisi asiaan vähän pienentää ja epäillä itseään. Se on se normaalitila, josta on jopa julkeaa poiketa. Ja vaikka haluaisikin avautua sydämen luovalle kutsulle, se ei ole ihan helppoa sementoituneiden uskomusten ja epäilyjen rajatessa tilaa.

Tämä on hyvin tuttu kuvio minullekin.  Jo nuorena aloin uskoa vakaasti, että en oikeasti osaa, en ole kyllin lahjakas, en pysty siihen, mihin sydän kutsuu. Täytyy keksiä jotain muuta. Parempi tarkkailla elämää vähän etäisyyden päästä, olla jotenkin järkevä, mikä käytännössä tarkoitti oman totuuden torjumista. Kielsin itseltäni luovuuden, sehän olisi ollut täysin turhaa, koska en kuitenkaan ole ”lahjakas”. Samalla tunsin selittämätöntä surua, sillä tiesin vaistomaisesti, että lyömällä otsaani rajaavia leimoja, suljen itseäni ulos omasta ytimestäni, alkuperäisestä olemassaolon liekistä.

Viimein sain itseni blokkeineni sellaiseen solmuun, että avautumiseen myöntyminen oli ainoa vaihtoehto – pelottava, paikoin kivulias mutta kuitenkin tie siihen paikkaan, mihin kaipasinkin. Aloin tuntea oman liekin kosketusta ja uskalsin ilmaista sisintäni hitunen kerrallaan.

Sillä joltain muodoltaan luovuus on olemassaolon ilon liekki, joka hulmahtelee vapaudessa. Se ei palvele kuoria vaan ydintä. Se voi olla transformoiva tuli, joka muokkaa vaikeimmista kipupisteistämme jotain uutta, ehkä kaunista tai koskettavaa. Se voi olla sisäinen nuotiotuli, jonka ympärille voi astua lämmittelemään ja tanssimaan sydänrummun tahdissa.  

Kehotukset heittäytyä ja antautua oman luovuuden virtaan tuntuvat kovilta vaatimuksilta sille, joka on kenties koko elämänsä empinyt, torjunut ja jarruttanut.  Niin kuin niin moni meistä.

Siksi sanonkin vain: anna luovan tilan kasvaa omaan tahtiin, askel askeleelta. Tunnista sydänrummun pehmeä kutsu, tule välillä nuotiolle lämmittelemään. Se on sinun.