keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Syksyinen metsä opettaa luopumista





Näinä päivinä liikuskelen metsässä vähän haikein mielin. Taas on se aika, jolloin pitää vähitellen luopua luonnon väreistä, lehtien kahinasta ja maan pehmeydestä. Tallustelen mättäillä ja hengitän metsää tiedostaen sen tosiseikan, että päivänä minä hyvänsä maa on roudassa ja elämä kohmettuu aloilleen joksikin aikaa.

Ja nyt siis naatitaan, kun vielä voidaan! Ahmin sisääni kirkkaita värejä, jotka etenkin auringossa tuntuvat suorastaan häikäiseviltä. Puilla on rauhoittava ja eheyttävä vaikutus mieleen ja kehoon, sitä on jopa ihan mitattu! Asia on helppo todentaa omalla kokemuksella, ja luulenpa, etten ole tässä asiassa yksin. Metsään ovat jääneet monet murheet ja pahat mielet. Puiden lähellä pääsen paremmin kiinni olemassaolon ytimeen, metsä huokuu hyväksyntää ja rauhaa.

Yksi roolini on toimia Luonto-Liitossa metsälähettiläänä: käyn välillä puhumassa koululaisille metsäasioista, pidän draamallisia metsätunteja tai vien oppilaat metsäretkelle. En ole metsien asiantuntija, teen tätä ilopohjalta. :-D Saan jakaa tärkeää asiaa nuorille ja olen myös oppinut tosi paljon ihan sitä faktaakin metsistä ja niiden suojelusta.

Eilen koin jälleen ihastuttavan tuokion syksyisessä metsässä kuudesluokkalaisten nuorten kanssa. Aistittiin, havainnoitiin ja tehtiin hauskoja tehtäviä ryhmissä. Tuntui mahtavalta nähdä, kuinka nuoret innostuivat kokeilemaan ja leikkimään pienessä lähiöpöpelikössä. Suosikkitehtäviä olivat keijukaistanssiaisten järjestäminen ja luontorunojen esittäminen. Myös kauniita yksityiskohtia kuvattiin. Ja huomaamatta istutettiin pieniä metsäystävyyden siemeniä. Kyllä se lämmitti mieltä, kun muutama oppilas totesi lopuksi, että lupaavat tulla useammin metsään.

Se taisikin olla viimeinen metsäretki tänä vuonna. Sillä tosiaan, roudan aika lähestyy. Kirkkaankeltaisia vaahteranlehtiä potkiessani jätän samalla helliä jäähyväisiä. Syksyinen metsä opettaa tietoista luopumista. Huomioin tämän nyt, kiitän ja sanon moikka. Juuri niin kuin olen jo pitkään pyrkinyt tekemään kaikille vanhoille tarinoilleni ja uskomuksille, jotka eivät enää ”elä” eivätkä palvele minun elämääni. Kiitos ja moikka! Samoin kulahtaneille vaatteille ja liiallisille tavaroille: kiitos, moi moi! 

Niitä ei tule ikävä. Metsän elämää ehkä vähän, mutta mehän kohtaamme taas uudestaan. Lepää rauhassa, pöpelikkö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti