Näinä päivinä liikuskelen metsässä vähän haikein mielin.
Taas on se aika, jolloin pitää vähitellen luopua luonnon väreistä, lehtien
kahinasta ja maan pehmeydestä. Tallustelen mättäillä ja hengitän metsää tiedostaen
sen tosiseikan, että päivänä minä hyvänsä maa on roudassa ja elämä kohmettuu
aloilleen joksikin aikaa.
Ja nyt siis naatitaan, kun vielä voidaan! Ahmin sisääni
kirkkaita värejä, jotka etenkin auringossa tuntuvat suorastaan häikäiseviltä. Puilla
on rauhoittava ja eheyttävä vaikutus mieleen ja kehoon, sitä on jopa ihan
mitattu! Asia on helppo todentaa omalla kokemuksella, ja luulenpa, etten ole
tässä asiassa yksin. Metsään ovat jääneet monet murheet ja pahat mielet. Puiden
lähellä pääsen paremmin kiinni olemassaolon ytimeen, metsä huokuu hyväksyntää
ja rauhaa.
Yksi roolini on toimia Luonto-Liitossa metsälähettiläänä:
käyn välillä puhumassa koululaisille metsäasioista, pidän draamallisia
metsätunteja tai vien oppilaat metsäretkelle. En ole metsien asiantuntija, teen
tätä ilopohjalta. :-D Saan jakaa tärkeää asiaa nuorille ja olen myös oppinut
tosi paljon ihan sitä faktaakin metsistä ja niiden suojelusta.
Eilen koin jälleen ihastuttavan tuokion syksyisessä metsässä
kuudesluokkalaisten nuorten kanssa. Aistittiin, havainnoitiin ja tehtiin
hauskoja tehtäviä ryhmissä. Tuntui mahtavalta nähdä, kuinka nuoret innostuivat
kokeilemaan ja leikkimään pienessä lähiöpöpelikössä. Suosikkitehtäviä olivat
keijukaistanssiaisten järjestäminen ja luontorunojen esittäminen. Myös kauniita
yksityiskohtia kuvattiin. Ja huomaamatta istutettiin pieniä metsäystävyyden
siemeniä. Kyllä se lämmitti mieltä, kun muutama oppilas totesi lopuksi, että lupaavat
tulla useammin metsään.
Se taisikin olla viimeinen metsäretki tänä vuonna. Sillä
tosiaan, roudan aika lähestyy. Kirkkaankeltaisia vaahteranlehtiä potkiessani
jätän samalla helliä jäähyväisiä. Syksyinen metsä opettaa tietoista luopumista.
Huomioin tämän nyt, kiitän ja sanon moikka. Juuri niin kuin olen jo pitkään
pyrkinyt tekemään kaikille vanhoille tarinoilleni ja uskomuksille, jotka eivät
enää ”elä” eivätkä palvele minun elämääni. Kiitos ja moikka! Samoin kulahtaneille
vaatteille ja liiallisille tavaroille: kiitos, moi moi!
Niitä ei tule ikävä. Metsän elämää ehkä vähän, mutta mehän
kohtaamme taas uudestaan. Lepää rauhassa, pöpelikkö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti