Kun aamulla puoliheränneenä katson kuvaani peilikaapin ovessa, teen valinnan. Tyypillisesti näen pörröisen tukan ja tummat renkaat silmien alla. ”Voi ei. Pitäisi x ja sitten x…”, mieli lähtee jo laukkaamaan, miten epätäydellistä olemusta ja elämää pitää ryhtyä korjaamaan.
On olemassa toinenkin valinta. Voin tarkentaa katseen silmiini, nähdä siellä väriä, elämää, lämpöä. Sanoa hiljaa ”huomenta” itselleni. Ehkä hymyillä.
Rehellisesti, kuinka moni katsoo itseään aamulla silmiin ja sanoo ”Huomenta, rakas.”? Kuka sellaista edes kehtaa ehdottaa!? Kysynpä vaan, miten paljon aurinkoisemmin päivä voisi alkaa tällaisella pienellä havaintokulman muutoksella.
Aina välillä muistan tehdä niin: katsoa itseäni peilistä silmiin hyväksyvästi, ehkä vähän vinkatakin. Hämmästyn joka kerta, miten hyvältä se tuntuu. Niin yksinkertaista, niin totta.
Pari yötä sitten näin tähän liittyvän unen. Unessa katsoin itseäni silmiin siitä samaisesta kylpyhuoneen peilikaapista. Näin silmissäni syvän rakkauden ja oikein upposin siihen. Valo välähti ja koin jonkinlaisen valaistumisen, koska tunsin olevani se rakkaus. Kaaduin lattialle, koska olin niin tiloissa. Siis siinä unessa. ;-D
Puhun paljon uusista näkökulmista ja siitä, että valitsemme, miten haluamme elämän kokea. Peilistä silmiin katsominen on yksi esimerkki tästä. Teemme valintoja joka hetki siitä, miten koemme itsemme ja millaisena elämä meille näyttäytyy.
Kuinka paljon pitää korjata ja fiksata, että voin suoda itselleni hyväksyvän katseen? Se on päättymätön peli. Vai voinko aloittaa siitä hyväksyvästä katseesta ja toimia siltä pohjalta?
Maailma heijastaa meille takaisin sen, mitä haluamme nähdä tai mitä uskomme näkevämme. Kokemus todellisuudesta lähtee jostain korvien ja sydämen välimaastosta ja palautuu samaan paikkaan. Ja minä saan värittää sen omilla sävyilläni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti